Emotionaalinen työ kuuluu kaikille – ei ainoastaan naisille

Julia kirjoitti huhtikuussa kiinnostavan tekstin siitä, ovatko naiset vetovastuussa heterosuhteiden isoista päätöksistä. Tekstissä sanotaan: “Pääsääntöisesti heteropariskuntien naiset ovat liikkeelle paneva voima, oli kyse sitten asunnon ostamisesta, naimisiin menemisestä, lapsen yrittämisessä tai kodin isoista sisustushankinnoista.”

 

Jäin miettimään kirjoitusta. En ole koskaan ostanut asuntoa tai hankkinut lasta kenenkään kanssa. Sen sijaan olen muuttanut yhteen ja erilleen sekä ollut pitkissä ja lyhyissä parisuhteissa. Ja lähes poikkeuksetta minusta on muodostunut osapuoli, joka on järjestänyt tuparilahjat, suunnitellut joulunvietot ja pitänyt huolta siitä, että yhteinen aika on ollut mielekästä, tai että sitä on ylipäänsä ollut. Suurimman osan näistä asioista olen tehnyt mielelläni, koska ihmissuhteen vaaliminen on usein kannattavaa hommaa. Mutta asia ei ole ihan niin yksinkertainen.

 

Kaveripiirissäni elää sellainen todenperäinen vitsi, että Koskela ei varsinaisesti ole mikään tunteiden tulkki. Toisin sanottuna minä en ole se tyyppi, jolle parisuhteiden tunnepuhe olisi maailman luontevin asia. Olen saanut tästä niin sanotusti palautetta myös joiltain eksiltäni, niin että terveisiä vaan – palaute noteerattu! Tunnejunttiuteni huomioiden onkin erikoista, että heterosuhteissa minusta on poikkeuksetta muodostunut ihminen, joka parisuhteissa organisoi sosiaalisten suhteiden ylläpidon, avaa vaikeat keskustelut, ja ottaa vastuun konfliktien selvittämisestä sekä kalenterien yhteensovittamisesta. Ja vaikka panostaminen on kivaa ja tärkeää, on se ajoittain tuntunut myös raskaalta – jopa työltä.

 

Eikä ihme. Pienen googlailun jälkeen minulle selvisi, että luettelemani asiat menevät kategoriaan emotionaalinen työ (emotional labor). Samaan kategoriaan mahtuvat myös Julian tekemät huomiot isojen päätösten vetovastuusta. Emotionaalisen työn käsite on lähtöisin sosiologi Arlie Russelilta, joka kuvasi termillä alunperin hoiva- ja asiakaspalveluammatteihin liittyvää tunnetyötä. Sittemmin käsite on laajennettu koskemaan myös henkilökohtaisissa ihmissuhteissa tapahtuvaa emotionaalista työtä. Ja hyvä niin, sillä tilastot kertovat, että naiset tekevät miehiin nähden 2,6 kertaisen työn parisuhteeseen, kotiin ja perheeseen liittyvistä hoiva-, tunne- ja kotitöistä. Se on aika paljon se.

 

Ymmärrän, että tämäkään asia ei ole mustavalkoinen. Tunnen miehiä, joiden tunnetaidot ovat huomattavasti omiani kehittyneempiä ja jotka tarttuvat imuriin huomattavasti mieluummin kuin minä. Siitä huolimatta pienen lähipiirigallupin jälkeen naisten jaettu kokemus on se, että  heterosuhteiden emotionaalisessa työssä tehtävät eivät jakaudu läheskään tasan. Ja – kuten todettu – tätä huomiota tukevat myös tilastot.

 

Julia kiteyttää: “Sinällään tämä on harmillista, koska se johtaa siihen, että mies voi käyttää aivoistaan kapasiteettia moneen muuhun juttuun, kuten työhönsä, urallaan etenemiseen, lukemiseen, lorvailuun, oluen juomiseen, mihin ikinä.” Näillä puheilla ajattelin itse panostaa enemmän lorvailuun ja jakaa emotionaalisen työn tasa-arvoistamisen ilosanomaa esimerkiksi oluen äärellä. 

 

Tervetuloa mukaan.

 

Seuraa Minjaa somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Suhteet Oma elämä Työ Uutiset ja yhteiskunta

Feminismi voi ratkaista ’maskuliinisuuden kriisin’

Feminismi oli pitkään naisasia. Sitten tuli intersektionaalisuus (kiitos Kimberlé Crenshaw!) ja huomautti, että naiset eivät ole yhtenäinen joukko. Että itse asiassa syrjinnän laajuuteen liittyy muutakin kuin sukupuoli – kuten ihonväri, seksuaalisuus, yhteiskuntaluokka ja vammaisuus. Ja että sukupuolikin on moninaisempi kuin feminismin alkuaikoina ajateltiin. Siksi myös muunsukupuolisille, sukupuolettomille ja transihmisille tulisi tehdä tilaa feministisessä keskustelussa. Feminismi laajeni ja hyvä niin, koska nyt yhdenvertaisuus koskisi kaikkia.

 

Samaan aikaan kun feminismi voimistui, alkoivat what-about-men -argumentit lisääntyä. Valkoiset cis-sukupuoliset heteromiehet huolestuivat, koska feminismin piirissä oli yhä näkyvämmin yhä suurempi joukko ihmisiä, jotka oikeutetusti vaativat yhdenvertaista kohtelua. Ja kuten sanotaan: kun olet tottunut etuoikeuksiin, tasa-arvo tuntuu sorrolta. Toisin sanottuna tähän saakka valkoisten, cis-sukupuolisten heteromiesten ei ollut tarvinnut neuvotella omasta positiostaan samalla tavalla kuin monien muiden ryhmien. Neuvottelu oli uutta, ja se tuntui herättävän huolta. Alettiin puhua maskuliinisuuden kriisistä.

 

En epäile yhtään, etteikö valkoisten, cis-sukupuolisten heteromiesten kriisi olisi olemassa oleva kokemus. Maailmassa, jossa tehdään tilaa ja näkyyyttä yhä moninaisemmille identiteeteille, joutuu jokainen pohtimaan omaa positioaan. Siksi minun on helppo ymmärtää, että myös maskuliinisuus on kriisissä. Pidän kuitenkin ongelmallisina niitä tapoja, joilla kriisi on manifestoitunut yksinkertaistuiksi väittämiksi sukupuolista ja vihamielisyydeksi tasa-arvohankkeita kohtaan.

 

Jordan B. Petersonin kaltaisten sukupuolifundamentalistien ajatukset ovat eittämättä tuoneet varmuutta ja turvaa kompleksisen identiteettipolitiikan keskellä painiskelleelle miesjoukolle. Petersonin mantra perustuu siihen, että sen sijaan, että identiteetit ymmärrettäisiin moninaisiksi, joustaviksi, kulttuurissa muotoutuviksi ja elämänmittaisiksi prosesseiksi, tarjotaan pysyvyyttä ja tiukkoja hierarkioita sekä ajatusta siitä, että sukupuoli on tarkkarajainen ja biologian määräämä. Mantra toimii, koska muutos on pelottavaa. Ja erityisen pelottavaa se on silloin, kun oma asema on ollut varsin turvattu, kuten Petersonin puhuttelun kohteilla.

 

On syytä muistaa, että myöskään valkoisten, cis-sukupuolisten heteromiesten joukko ei ole yhtenäinen. Siihen kuuluu ihmisiä muun muassa erilaisista tulotasoista, ammateista ja asuinseuduilta. Ja ennen kuin joku ehtii muistuttaa että Not All Men, niin kaikki ryhmään kuuluvat eivät tokikaan allekirjoita Petersonin ja kumppaneiden ajatuksia – joukosta löytyy myös esimerkiksi aivan upeita feministimiehiä. Ja siinä ehkä piileekin ratkaisu: nimittäin feminismissä.

 

En tiedä, ovatko Petersonin seuraajat koskaan ajatelleet, että juuri hänen ajamansa pysyvyyden politiikka on itse asiassa juuri se syy, miksi maskuliinisuus on muuttuvassa maailmassa kriisissä. Feminismi kamppailee sen puolesta, että jokainen voisi edustaa itseään eikä toimia siten, miten sukupuolilta traditionaalisesti odotetaan. Se vapauttaa kaikki sukupuolet – myös valkoiset, cis-sukupuoliset heteromiehet. Myös niin sanottu perinteinen miehen rooli on edelleen valikoimissa (joskin ilman dominointiaspektia, koska tasa-arvo).

 

Siksi feminismi voisi olla ratkaisu myös maskuliinisuuden kriisiin.

 

Seuraa Minjaa somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

 

 

Suhteet Oma elämä Suosittelen Ajattelin tänään