Viime viikolla Suomen Kuvalehdessä julkaistiin Vappu Kaarenojan ja Aurora Rämön juttu kulttuurisesta omimisesta. Tekstissä pohdittiin käsitteen relevanssia ja sitä, pekistääkö se monimutkaiset kysymykset yksinkertaisiksi keisseiksi. Maryan Abdulkarim, jota jutussa haastateltiin, kiteytti tekstin lopussa mielestäni erinomaisesti: “Meidän täytyisi miettiä vähän laajemmin, että mitkä ovat ne rakenteet, jotka tuottavat nämä [kulttuurisen omimisen] ongelmat.” Tulkitsin Abdulkarimin ehdottaneen, että pitäisime omimista ilmiönä, joka on osoitus rasistisista rakenteista. Siitä huolimatta juttu päätyi toteamaan, että kulttuuurisen omimisen käsite vie keskustelun “jatkuvasti väärille raiteille”. Itse ajattelen eri tavalla.

Abdulkarimin tulkinta on mielestäni varsin toimiva: Rakenteista puhuminen jää usein abstraktiksi ilman esimerkkejä. Jos haluataan ymmärtää vaikkapa seksismin luonnetta, voidaan puhua siitä, miten naiset, jotka eivät aja sääri- tai kainalokarvojaan, saavat edelleen vuonna 2018 tappouhkauksia. Suurin osa ihmisistä ymmärtää, että esimerkissä ei ole pohjimmiltaan kyse karvoista, vaan naisiin kohdistuvista vaatimuksista, jotka ovat seksistisen kulttuurin luomia. Samalla tavalla puhe saamelaisrummuista tai sulkapäähineistä on osa laajempaa kokonaisuutta.

Perustuen yllä olevaan ajattelenkin itse, että sen sijaan, että pitäisimme kulttuurista omimista ilmiönä, joka vie keskustelun “väärille raiteille”, voisimme käsitellä sitä ikkunana laajempiin, rasistisiin rakenteisiin. Keskustelun kannalta olisi hyödyllistä, mikäli kulttuurisen omimisen keissit sidottaisiin lähtökohtaisesti laajempaan yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Toisin sanoen, sen sijaan, että uutisoitaisiin saamelaisten loukkaantuneen asiasta X, voitaisiin uutisoida siitä, miksi X on historiallisesti osa saamelaiskulttuurin sortoa ja siksi potentiaalisesti loukkaavaa. Jälkimmäinen ei tietenkään ole yhtään niin raflaavaa kuin vastakkainasettelun luominen ja loukkaantumispuheen ylläpitäminen. Medialla onkin suuri rooli keskustelun rakentajana.

Lisäksi ajattelen, että kulttuurisen omimisen yksittäiset keissit voisivat toimia konkreettisina kulttuurisen dialogin paikkoina. Esimerkiksi maahanmuuttajille kulttuurien välillä toimiminen on tuttua. Valkoinen enemmistö sen sijaan voi halutessaan ummistaa silmät ja korvat dialogilta – ratkaisu, joka johtaa lopulta ihmisten eriytymiseen ja vastakkainasetteluun. Esimerkiksi kulttuuriseen omimiseen suhtaudutaan toisinaan valtaväestön suunnalta vähätellen tai jopa naureskellen, mikä on tehokas keino torpata vuoropuhelu. Moninaistuvassa maailmassa dialogi ja kunnioituksen vastavuoroinen osoittaminen on kuitenkin välttämätöntä, sillä yhteiskunta moninaistuu vääjäämättä, olipa siitä mitä mieltä hyvänsä. Siksi interkulttuuriset taidot ja joustaminen ovat kaikkien asioita.

Keskustelu kulttuurisesta omimisesta voi siis toimia myös itsereflektion paikkana. Jos keskustelu on mielestäsi turhauttavaa tai tarpeetonta tai koet sen ilmaisuasi rajoittavaksi, kannattaa pohtia: Onko sinun koskaan tarvinnut kohdata rasismia tai miettiä, mikä vaikutus kulttuuritaustallasi on vaikkapa työnsaantiin tai saamaasi kohteluun?

Suomen Kuvalehden juttu päätyi viestittämään, että kulttuurisen omimisen käsite on häilyvä, koska miksi-kysymykseen (esimerkiksi: Miksi asia X on kulttuurista omimista?) ei saada selkeää vastausta. Itse ajattelen, että kulttuurisen omimisen käsite valaisee tämän hetkistä yhteiskunnallista tilannetta, jossa kysytään uusia kysymyksiä, jotka eivät ennen ole tuntuneet aiheellisilta. Parhaassa tapauksessa kysymyksiin aletaan etsiä vastauksia tasa-arvoisessa dialogissa. Dialogin käyminen on hidasta ja hankalaakin, mutta nykykontekstissa se on myös välttämätöntä. Sen seurauksena kulttuurisen omimisen käsitteestä saattaisi jopa tulla jonain päivänä tarpeeton. Siihen on kuitenkin vielä matkaa. Matkaa taittaessa kulttuurista omimista voi käsitellä vaikkapa ikkunana rakenteisiin, jotka tekevät käsitteestä nykykontekstissa relevantin.

Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER