Eriarvoisuus kasvaa ja siksi yhteiskuntaluokista pitää puhua

Muotikuvaston klisee: ylivalottuneessa kuvassa malli syö snägärisafkaa betonilähiössä. Jalassaan hänellä on korkkarit, joiden OVH:lla voisi ostaa koko kioskin. Mutta kun tämä on fantasiaa! Tämä on mielikuvia ja leikkiä! Ihanaa eskapismia!

Paskan marjat.

Minä olen lähiölapsi. Olen kasvanut juuri sellaisessa betonikylässä, jossa käyminen on nykyään kaupunkilaishipstereiden eksoottinen harrastus. Matkustetaan johonkin upeaan kaupunkiin ja ollaan että ohhoh, tästä kuulkaa ihan vain seitsemän metropysäkin päässä asuu sellaisia ihan tavallisia ihmisiä. Tai otetaan instakuva pääkaupunkiseudun lähiön Alepassa einesmaksalaatikko kourassa ja postataan ironisesti häsäreillä #foodporn ja #itis ennen kuin matkustetaan takaisin kantakaupunkikämppään, jonka käsirahan ovat porukat maksaneet.

Siskonpedissä on sketsi, jossa nainen vie uuden miesystävänsä kavereidensa bileisiin. Bileissä naisen kaverit tiedustelevat, mitä mies tekee työkseen. Kun hän kertoo olevansa roskakuski, alkaa yksi ystävistä silminnähden hämmentyneenä romantisoida “roskainkuljettajan” jaloa ammattia. Sketsi on hauska, koska se on totta. Tiedän, koska olen todistanut vastaavaa monesti.

Olen itsekin nykyään koulutettu kaupunkilaishipsteri. Kulutan kulttuuria, designia ja ostan kalliita vaatteita. Ja juuri siitä syystä: jos joskus saatte minut kiinni siitä, että romantisoin lähiökuvastoa, niin pliis: ravistelkaa ja lujaa.

Suomessa on edelleen vaikeaa puhua luokista. Väitän, että puhumattomuus johtaa ja on johtanut siihen, että hyväosaiset eivät tunnista omaa positioaan. Luokista ei puhuta, vaikka tuloerot ovat Sipilän hallituskaudella kasvaneet entisestään. Vähävaraisia paheksutaan tuilla lorvimisesta, mutta rikkaiden verokikkailua helpotetaan hallintarekisterillä. Yhteiskuntaluokka ei ole sosiologinen leikki, vaan ihmisten arkitodellisuutta. Mielestäni luokista pitää oppia puhumaan, jotta eriarvoistavat mekanismit tunnistettaisiin paremmin. Se vaatii sensitiivisyyttä ja oman position tunnistamista. Näistä syistä aion kirjoittaa tässä blogissa luokasta jatkossa enemmän.

Toimikoon tämä teksti johdantona.

Seuraa Bluestockingia somessa: Facebook, Instagram & Twitter!

Hyvinvointi Hyvä olo Raha Ajattelin tänään

Mitä yhteistä on Pirkko Arstilan kolumnilla ja #MeToo-kampanjalla?

Ex-uutisankkuri ja toimittaja Pirkko Arstila kirjoitti ET-lehteen keskustelua herättäneen kolumnin otsikolla Vihjailevat helmat. Tekstin pihvi oli siinä, että Arstilaa korpesi marketissa hänen edellään jonottanut nuori nainen, joka oli Arstilan mukaan pukeutunut väärin ruokakauppaan: ”Katselin tyttöä ihmetellen, miksi nuori nainen elämänsä heilimöinti-iässä haluaa pukeutua noin rumasti.” Arstila ei tosin tyytynyt arvioimaan ainoastaan tytön pukeutumista, vaan päätti ulottaa kommentointinsa myös tytön vartaloon: “Tytön ruumiinrakenne oli suomalais-ugrilainen eli lyhyet jalat, pullea takamus, runsas povi – muutaman vuoden kuluttua luvassa olisi paino-ongelmia. Hiukset pitkät ja latvoista hapsuuntuneet.” Pitäisi kuulemma sukia tukka, vilauttaa nilkkaa, pudottaa painoa ja juhlistaa uumaa. Saattaisi VASTAKKAINEN SUKUPUOLI nimittäin innostua.

En. edes.

Nuoren naisen kehoa normatiivisia kauneusihanteita vasten arvioiva kolumni osuu samaan jatkumoon seksuaalista häirintää esiin nostaneen #MeToo-kampanjan kanssa. #MeToo kritisoi maailmaa, jossa naisia esineellistetään ja seksualisoidaan. Arstilan teksti sen sijaan vahvistaa oletusta, jonka mukaan naiskeho olisi olemassa muiden (etenkin miesten!) miellyttämistä varten, ja näin ollen ylläpitää ilmapiiriä, jossa sukupuolittunut häirintä rehottaa. Osoittaakin paitsi huonoa makua, myös täydellistä yhteiskunnallisen kontekstin ymmärtämättömyyttä julkaista nuoren naisen kehoa ja pukeutumista arvioiva kirjoitus aikana, jona seksuaalinen häirintä ja häirinnän tekijät on edes hetkeksi nostettu yleisen keskustelun keskiöön. Arstilan teksti vinkkaa, että tytöt hei, teidän tehtävänne on muuten miellyttää muita ja sopia sellaiseen ihan helvetin kapeaan lasiboksiin, jossa teitä voidaan sitten katsella. Todellisuudessa näin ei tietenkään ole, eikä vastaavia tekstejä soisikaan julkaistavan missään koskaan.

Vuonna 2017 ei pitäisi tulla yllätyksenä, että kehot, ovat ainoastaan kantajiensa omaisuutta. Se, miten kukin haluaa pukeutua, ei kuulu kenellekään. Se, millainen kehosi on, ei ole kenenkään asia. Sinun kehosi ei ole muita varten, eikä sen tehtävä ole miellyttää ketään. Ja jos nyt esimerkiksi Pirkkoa jää urheiluhousujen ihonmyötäisyys vaivaamaan, niin sellainen vinkki, että ei ole pakko tuijottaa. Ei se sen vaikeampaa ole.

Tämän ymmärsi muuten myös ET-lehti, joka pyysi anteeksi ja poisti kolumnin. Jatkossa vastaavia ei toivottavasti julkaista alunperinkään.

Seuraa Bluestockingia somessa: Facebook, Instagram, Twitter!

Kauneus Hyvä olo Meikki Ajattelin tänään