Lisää vaakakapinaa, kiitos!

Vuonna 2012 Mannerheimin lastensuojeluliitto julkaisi kyselyn, jonka mukaan 15-18-vuotiaista tytöistä lähes 90 prosenttia toivoi olevansa hoikempia ja liki 73 prosenttia oli tyytymättömiä omaan vartalotyyppiinsä. Tämän vuoden alussa Ylen Taloustutkimuksella teettämä kysely paljasti, että 84 prosenttia naisista oli tyytymättömiä painoonsa. Luvut ovat järkyttäviä. Ja niiden syyt on iskostettu meihin syvälle.

Olen piinkova feministi ja liputan näkyvästi moninaisen vartalokuvaston ja diversiteetin puolesta. Ihailen ystävääni, joka kertoi kantaneensa eräänä päivänä spontaanisti vaa’an takapihan roskakatokseen kyllästyttyään ulkonäkönsä ja painonsa arviointiin. En ole kiinnostunut kanssaihmisteni painoindeksistä ja ärsyynnyn media välittämästä, yksipuoleisesta naiskuvasta ja naisten ulkonäön arvioinnista. Miksi sitten suhtaudun itseeni niin kriittisesti?

Olen tuntemieni naisten tavoin oppinut arvioimaan kehoani suhteessa meille esitettyyn ideaaliin. Elämme kulttuurissa, jossa naisvartalo on toistuvasti katseen kohteena. Mainos- ja mediakuvasto yhdessä sukupuolittuneen kulttuurin kanssa luovat noidankehän: naisten esineellistävä esittäminen vaikuttaa kulttuuriin, jossa naisia arvioidaan ulkoisin perustein, mikä taas ruokkii median representaatioita.

Omaa kroppaani alettiin arvioimaan avoimesti täytettyäni 12 vuotta. Yläasteelle mennessäni olin kuullut jo useita kommentteja rinnoistani ja takapuolestani. Lisäksi sekä tutut että tuntemattomat ajattelivat, että on ok kommentoida murrosikäisen tytön painonnousua. Opin, että suurin kohteliaisuus, mitä naiselle voi sanoa, on kysyä, onko tämä laihtunut. Kun olin siinä iässä, että pääsin baariin, opin myös, että verbaalisen arvioinnin lisäksi naisvartaloihin kohdistuu myös fyysistä häirintää: en edes jaksa laskea kaikkia niitä kertoja, joina minua on puristettu takapuolesta tai olen joutunut artikuloimaan, että minuun koskeminen ei ole ok edes tanssilattialla.

Ei liene ihme, että sairastuin lievään syömishäiriöön, joka vaikuttaa kehonkuvaani vielä tänäkin päivänä. Järkiperäisesti ymmärrän oikein hyvin, että en kostu mitään siitä, että suhtaudun ulkonäkööni kriittisesti. Ymmärrän paperilla myös, että onnellisuuteni ei ole sidottu siihen, paljonko painan. Siitä huolimatta minun on toisinaan mahdotonta suhtautua itseeni lempeästi. Vähitellen olen rohkaistunut  puhumaan asiasta myös ääneen. On ollut järkyttävää huomata, kuinka moni tuttavapiirissäni on kamppaillut tai kamppailee samankaltaisten tunteiden ja kokemusten kanssa. Toisaalta, 84 prosenttia. Meitä on ihan helvetisti.

2010-luvulla suomalaisissa medioissa ryhdyttiin puhumaan naisten ulkonäköpaineiden ohella myös miehiin kohdistuvista ulkonäköpaineista. Lanseerattiin termi “adoniskompleksi”, jolla tarkoitetaan miesten pakkomielteisen kehonmuokkauksen avulla tavoittelemaa lihaksikasta vartaloa. Toisin sanottuna aikana, jona olin odottanut naisiin kohdistuvien ulkonäköpaineiden vihdoin vähenevän, laajenivat ne sen sijaan koskemaan enenevissä määrin myös miehiä.

On kiinnostavaa, että samat kuvastot, jotka esittävät naisideaalin hentona, pienenä ja hauraana, esittävät miehet superlihaksikkaina ja -voimakkaina. Se kielii siitä, että representaatioilla on todellakin väliä, kun rakennetaan käsityksiä sukupuolista ja siitä, millainen naiseus tai miehuus on tavoiteltavaa. Yllättävää kyllä, sama huomio luo myös toivoa, sillä siellä missä on normi, on myös mahdollisuus kumouksellisuuteen. Ulkonäkökeskustelu on onneksi jo niin pitkällä, että kumouksellisuudella on jopa nimi: kehopositiivisuus. Yksinkertaistettuna se tarkoittaa sitä, että opettelisimme rakastamaan kehojamme sellaisina kuin ne ovat sen sijaan, että pyrkisimme toistuvasti kohti laihempaa ja kiinteämpää kehoa. Laajemmassa mittakaavassa se tarkoittaa sitä, että kehopositiivisuuteen sitoutuisi niin paljon ihmisiä, että sillä olisi vaikutus sekä kulttuuriin, representaatioihin että ihmisten kokemuksiin itsestään.

Siinäpä sanoma, jonka levittämistä kannatan 110 prosenttisesti.

 

Seuraatko jo somessa? FACEBOOK ja INSTAGRAM.

 

Kommentointi sallittu vain Lilyn rekisteröityneille käyttäjille.

 

Suhteet Oma elämä Hyvä olo

Nirsot ja vaativat naiset

Kuluneen vuoden mielipide- ja parisuhdepalstojen ykkösaiheena ovat olleet nirsoilevat ja liian vaativat naiset. Viimeksi eilen tohtorismies tilitti Hesarissa, että naisille eivät enää tavalliset miehet kelpaa. Naisten pitäisi kuulemma oppia parisuhdemarkkinoilla miesten kaltaisiksi eli käytännöllisiksi. Esimerkiksi ymmärtää, että parisuhteen etsiminen on vähän niinkuin autokauppa: “Otetaan se mikä on tarjolla. Kunhan toimii kohtuullisesti, kalliimpaankaan ei ole varaa.” Suomennettuna: “Hei beibi, sä oot aiemmin Lada kuin Mersu, mutta mä oon niin jalo että huolin sut silti.” Aww! Kuka muka EI lämpene? 

 

Mutta ihan tosissaan. Viikosta toiseen naisia syytetään siitä, että olemme niin kertakaikkisesti marinoituneet omassa päätösvallassamme, että emme enää ymmärrä omaa parastamme. Emme ymmärrä, että vain mies voi nostaa meidät hierarkiassa tasolta ‘neiti’ tasolle ‘rouva’ ja tehdä meistä kunnollisia, kunniallisia ja sillä tavalla aidosti onnellisia. Viikko toisensa jälkeen eri mediat tuuttaavat viestiä, että naisen elämän suurin päämäärä on saada mies. Ihan kuka tahansa mies. Paitsi rikasta, koska se tekee naisesta onnenonkijan. Eikä komeaa, koska muuten nainen on todistetusti nirso. Eikä ulkomaalaista, tai nainen on huora. Eli ihan kuka tahansa mies, kunhan on tavallinen ja suomalainen.

 

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, niin meistä naisista on tullut itsekkäitä. Olemme ilmeisesti niin emansipoituneita, että miesten perusoikeudet ovat voimaantumisprosessissa päässeet unohtumaan. Siis esimerkiksi miesten oikeus naisensaantiin. Se on nimittäin uhattuna se oikeus! Sitä uhkaamme me nirsot ja vaativat naiset. Kohtuuton nirsoilumme on johtanut siihen, että ihan tavalliset, suomalaiset miehet joutuvat olemaan ilman naista. Toisin sanottuna: Naiset ovat niin kiihkeästi vaatineet oikeutta omiin kehoihinsa, että he ovat unohtaneet miesten oikeuden naisten kehoihin. Siinäpä kerrassaan mainio viesti vuoteen 2017. Not.

 

Paitsi että jotkut miehet kuvittelevat kyllä edelleen, että heillä olisi oikeus meidän kehoihimme. Jotkut jopa vaativat naisille pakollista bordellipalvelusta, koska sellaisten ihan tavallisten suomalaisten miesten tulee saada seksiä. Sangen erikoista on myös se, että vaikka naisia syytetään vaativuudesta ja nirsoilusta, tulemme samaan aikaan kutsutuksi myös huoriksi. Esimerkiksi jos osallistumme politiikkaan, yhteiskunnalliseen keskusteluun tai vaikkapa missikisoihin. Lisäksi on erikoista, että törkeyksiä huutelevat miehet ovat usein niitä samoja, jotka päätyvät julkisesti suremaan uupuvaa parisuhdetta ja päätyvät syyttämään siitä nirsoja naisia, eivät esimerkiksi omaa käytöstään.

 

Luulisi olevan itsestään selvää, että parisuhde ei ole autokauppaa eikä seksi ole miesten eikä kenenkään muunkaan perusoikeus. Newsflash: Ihmisellä (sis. myös naiset) ei ole velvollisuutta seurustella kenenkään kanssa. Lisäksi parisuhdemarkkinoilla hyödyttää usein se, jos esim. ei vertaa naista käytettyyn autoon.

 

Onnea ja menestystä kumppaninetsintään!

 

PS. Lupasin kirjoittaa seuraavaksi kehopositiivisuudesta. Teksti on tulossa, sori viiveestä kaverit!

 

Seuraatko jo somessa? FACEBOOK & INSTAGRAM

Kommentointi sallittu vain Lilyn rekisteröityneille käyttäjille.

Suhteet Oma elämä Uutiset ja yhteiskunta