Tämä työnhaku on kyllä hauska juttu. Ensin sitä tuskailee hakemusten kanssa kuukausitolkulla. Viilaa sanamuotoja, päivittää CV:tä ja lisää kaikkiin dokumentteihin visuaalisia elementtejä. Silti tulee kerta toisensa jälkeen torjutuksi. Sitten yhtäkkiä huomaa, ettei sillä epätoivoisella yrittämisellä taidakaan olla mitään merkitystä, sillä eivät ne työpaikat sillä tavalla löydy. Nehän pomppaavat täysin puskan takaa ilman, että itse tarvitsee tehdä juuri mitään!

Viime viikko oli minulle työnhaun näkökulmasta hyvin erityinen. Kävin kahdessa haastattelussa, joista ensimmäinen oli lähinnä vain muodollisuus ja poiki saman tien työpaikan. Paikka ei ollut julkisessa haussa, vaan samassa toimistossa työskentelevä kaverini vinkkasi minusta esimiehilleen, jotka etsivät sisäisesti sopivaa henkilöä. Paikkaa tarjottiin minulle heti, vaikka sössin haastatteluun menon totaalisesti. Sain haastattelukutsun puhelimitse, enkä kuullut soittajan nimeä, sillä virolaiset päräyttivät tietysti taas juuri sillä sekunnilla porat käyntiin seinän takana. En kehdannut kysyä uudestaan. Sattuipa puhelimessa sellainenkin väärinkäsitys, että ymmärsin haastattelupaikan väärin. Päivä ja aika onneksi täsmäsivät, mutta ei se paljon lohduttanut siinä vaiheessa, kun huomasin olevani väärässä kaupungissa. Haastattelijoilla oli onneksi aikaa odottaa, joten hyppäsin junaan ja puolta tuntia myöhemmin saavuin perille hiestä märkänä ja naama punaisena. Tapaamisen jälkeen huomasin, että kauluspaidan nappikin oli sopivasti auennut jossain matkan varrella (onneksi sentään alin eikä ylin). Kaikesta tästä huolimatta sain paikan, joten olin selkeästi tehnyt jotain oikein!

Vaikka olin jo saanut tämän kyseisen työpaikan, halusin ehdottomasti mennä siihen toiseenkin haastatteluun, sillä se paikka olisi ollut aivan napakymppi. Sitäkään paikkaa en ollut itsekseni hakenut, vaan minuun otettiin blogin kautta yhteyttä ja kehotettiin hakemaan, sillä kirjoitustyylistäni oli pidetty. Menin haastatteluun innosta hihkuen ja lähdin sieltä vähintään yhtä innoissani. Tiesin, että olin löytänyt unelmapaikkani ja sen, mitä todella haluaisin tehdä. En kerro yrityksestä tässä sen enempää, mutta kyseessä oli siis sisällöntuotantoon erikoistunut startup-firma. Hyvin menneestä haastattelusta huolimatta jäin kakkoseksi ja valinta ratkaistiin erään toisen hakijan eduksi sen takia, että hänellä oli tuttu suosittelija. Maailmani romahti jälleen kerran, enkä tiedon saatuani voinut lopettaa itkemistä. Mikä tarkoitus tälläkin taas oli?

Aikani siinä kirosin elämän epäreiluutta, mutta melko nopeasti sitten ymmärsin, ettei minulla todellakaan ole nyt oikeutta valittaa. Ikuisuudelta tuntuneen työttömyyden jälkeen MINÄ SAIN VIHDOIN TÖITÄ! Vaikka kyseessä ei olekaan unelmieni työpaikka ja määräaikainen sopimuskin tehtiin vain vuoden loppuun, niin nyt saan kyllä olla hiton onnellinen. Aloitin jo maanantaina ja työ vaikuttaa itse asiassa todella mielenkiintoiselta. Tittelikin on oikein asiantuntija. Ai että.

Oletko sinä joskus sössinyt työhaastattelua?

Entä jäänyt ihan millin päähän unelmaduunista?

Bisous,

Kati

PS. Juhlimme uutta työpaikkaa Suomen vanhimmalla majakkalaivalla, Relandersgrundilla. Vahva suositus!