Korealaisen Han Kangin kirjat

ovat olleet lukulistallani jo vuosia. Olen aiemmin lukenut Kangilta Valkoinen kirja -nimisen teoksen, ja muistaakseni pidin siitä kovasti. Kang kirjoittaa aika painavista aiheista, ja fiilislukijana kirjat ovat pölyttyneet hyllyssäni tyypillisesti kauemmin, kuin kirjaa ostaessani oli aikomus. Lokakuussa ansiokkaasti jaettu kirjallisuuden nobel-palkinto sai kuitenkin allekirjoittaneellakin vihdoin vipinää kinttuihin – minkäs sille voi, kun on kerrankin nobelistia jo valmiiksi hyllyssä! (Varoitus: käsiteltävä kirja sisältää (lapsiin kohdistuvaa) väkivaltaa, joten jos et halua lukea aiheesta, suosittelen valkkaamaan jonkun toisen blogipostauksistani.)

Kirjailijan tuotannosta ensimmäisenä kiinnostuin Ihmisen teot -kirjasta. Teoksen tapahtumapaikkana on Etelä-Korean kaupunki Gwangju vuonna 1980, ja kaupungin opiskelijat protestoivat hallintoa vastaan. Vaikka kirja on kaunokirjallisuutta, perustuu se historiallisiin tapahtumiin. Kirjassa kyllä mainitaan protestin koskevan työväen oikeuksia sekä demokratian puolustamista diktatuurin vallan alla, mutta kerronta keskittyy itse tapahtumien kuvailuun, eikä poliittiseen taustoitukseen. Toukokuun mellakat tukahdutetaan väkivalloin, eikä miten tahansa: valtion sotilaat toteuttavat niin karmivaa väkivaltaa, ettei sitä oikein voi perustella millään. Kirjan luvut ovat jaettu näkökulmahenkilön mukaan, ja kertomisen vuoron saa mellakkaan osallistunut 15-vuotias poika, pojan äiti, toisen nuoren pojan ”sielu”, sensuuria vasten kamppaileva kustannustoimittaja, vangiksi otettu opiskelija, kapinoinut tehdastyöntekijä sekä autofiktiivinen kirjailija itse.

Ihmisen teot jakautuu kolmenkymmenen vuoden ajalle,

sillä osa henkilöhahmojen luvuista sijoittuu itse tapahtuma-aikaan ja osa käsittelee tapahtumia vasta myöhemmästä perspektiivistä käsin. Kun pääsee kirjassa pidemmälle, selviää miten henkilöhahmoilla on myös yhteyksiä toisiinsa eri tavoin. Yksi kertojista on 15-vuotiaan pojan sielu, ja hän kuvailee luvussaan esimerkiksi omaa kuolemaansa sekä sitä, miten sotilaat hävittivät hänen ruumiinsa. Kirja saa siten myös maagisen realismin sävyjä, mikä toimi tehokkaasti tunteiden herättämisessä muuten realistisessa kerronnassa tositapahtumiin perustuvassa kaunokirjassa. Kustannustoimittaja, joka on menneisyydessään ollut yksi kapinallisista, yrittää valtion suorittamasta väkivaltaisesta kuulustelusta huolimatta julkaista kirjan, jossa käsitellään tapahtumia sensuroimatta niitä. Yksi kirjan teemoista onkin mielestäni se, kenen näkökulmasta historiaa kirjoitetaan: tarinassa valtio piilottelee väkivaltaista tukahduttamistaan ja nuorten, pahimmillaan lasten, kuolemat jäävät vaille oikeutta ja kunniallista hautaamista. Myöhemmin kapinasta puhuvat ja vastauksia vaativat yritetään vaientaa, eikä tapahtumia haluta myöntää edes todeksi.

Ajoittain pelkäsin kerronnan lipevän liikaa tuskalla mässäilyn puolelle, mutta Kang pysyi mielestäni suhteellisen hyvin kunnioittavan tyylin puolella. Vaietut tarinat kaipasivat tulla kuulluksi. Kangia onkin kuvailtu Korean omatunnoksi, jonka ymmärrän hyvin kirjan lukemisen jälkeen. Kang on toki kirjoittanut murhia, kidutusta ja tuskan kuvausta auki tekstin tasolle aika runsaastikin, joten mässäilystä voi varmaan olla myös eri mieltä. (Toki tätä mieltä ollessa pitäisi myös kysyä: miksi lukea kirjaa kansanteurastuksesta, jos ei halua lukea sanaakaan itse tapahtumista?) Kuitenkin jokaisella tarinalla oli ikään kuin merkitys, eikä sitä heitetty ilmoille vain dramaattisen efektin luomiseksi. Tarkoituksena on selittää sitä selittämätöntä, joka löytyy kirjan nimestäkin: mikä ajaa ihmisen tällaisiin tekoihin? Alkuun tarvitaan ensin se, että myönnetään tapahtuma edes todelliseksi.

Han Kang – Ihmisen teot

Gummerus 2018, 230 sivua. Suomentanut Sari Karhulahti.

Kang pystyy mielestäni tavoittamaan myös tässä kirjassa sitä samaa, mitä Valkoisessa kirjassa: kieli on hurjan kaunista ja eläväistä, mutta kuitenkin sisältöään kunnioittavaa. Vaikka tapahtumat ja niiden kuvaukset ovat julmia, naturalistisia, fyysisen kuvotuksen aiheuttavia ja suoraan sanottuna hirveitä, Kang osaa kuitenkin kertoa tapahtumista mielestäni kielen tasolla jotenkin sensuellisti. Kovien aiheiden ja kevyen kielen yhdistelmä oli lukukokemuksena mielenkiintoinen. Kirja on siten kaunokirjallisesti todella upeaa luettavaa. Arvostan myös sitä, miten kirjailija ei vähättele lukijaansa yliselittämällä kontekstia, eri yhteyksiä tai tapahtumia, vaan antaa lukijan tehdä omat tulkintansa. Huomasin palaavani aina taaksepäin kirjassa, sillä siitä avautui aina uusia kerroksia sitä mukaa, mitä pidemmälle pääsi. Tekstissä on hienovaraisuutta ja ilmavuutta, vaikka aihe painaa olkapäillä tonnien painoisena. Huomasin jossain vaiheessa olevani niin pyörällä päästäni teoksen tunnelmasta, että oli pakko pitää parin viikon mittainen tauko.

Eräs asia kertojaa koskevista ratkaisusta jäi mieleeni ja myöhemmin liikutti. Aluksi hämmennyin kertojan valinnoista: osassa luvuista oli sinä-kertoja, osassa taas hän- tai minä-kertojat. Kertoja vaihteli näkökulman vaihtumisen yhteydessä. Ensin luulin, että kyse on englannin ja korean kielen vaikutuksesta suomennokseen (suomeksihan sinä-kertoja ei ole kovin yleinen), mutta myöhemmin tajusin, mitä vaihdolla oli kenties haettu. Poika ja Pojan ystävä– luvuissa tuntui, kuin kuollut poika (minäkertoja) olisi kertonut ystävänsä (sinä-kertoja) tarinaa kuolleen sielun silmin. Sinä-kertojien luvut ovat siten ikään kuin näkökulmahenkilön läheisen kuvaama tarina siitä, mitä hänen kuvaamalleen sinä-henkilölle on tapahtunut. Koin samalla, että kyseinen sinä-kertoja loi kunnioittavaa etäisyyttä. Kirjailija ikään kuin kertoo oletettavasti tietämänsä pojan tarinan, hän pyrkii tekemään sen mahdollisimman etäältä kantaa ottamatta. Ottamalla etäisyyttä pojan mielestä ja tämän suhtautumisesta kokemuksiinsa, hän saa kerrottua tarinan olettamatta pojasta mitään, mitä ei voi tietää. Tästä kertoo myös autofiktiivisen kertojan kirjan loppupuolella tekemä lupaus pojan läheisille, jotka toivovat, ettei kukaan voi enää tahrata tämän kyseisen pojan muistoa. (Ihmisen teot, s. 225)

Hytkyin muiden sikin sokin heiteltyjen ruumiiden tavoin kuorma-auton kyydissä. Vaikka sydämeni oli pysähtynyt lopulta verenhukan takia, vuoto oli jatkunut, kunnes kasvojeni iho oli muuttunut läpikuultavaksi kuin paperi. Miten outoa olikaan katsella omia kalmankalpeita kasvojani ja suljettuja silmiäni.

Yllätin itseni,

kun huomasin järkyttyneeni eniten kirjan viimeisestä luvusta. Luku on ikään kuin kirjailijan autofiktiivinen kertomus siitä, miten hän itse on kasvanut ja tutustunut aiheeseen, jolloin lukijalle selviää kirjoittajalla olevan linkki yhteen kirjan näkökulmahenkilöistä. Olin tähän saakka lukukokemuksessani tuudittunut kaikesta huolimatta siihen, että kirja on fiktiota, todellinen historiallinen tapahtuma tai ei. Kuitenkin autofiktion tuomasta etäisyydestä huolimatta viimeinen luku sai minut viimeistään tunnemyrskyn valtaan. Miksi ihminen on kykeneväinen tällaisiin tekoihin? Miksi väkivalta jatkaa rehottamistaan, ja miksi sen pitää vielä kohdistua lapsiin? Miksi valtaa pitävä kohdistaa aseettomiin altavastaajiinsa tällaista mielenvikaista väkivaltaa? Kang antaa yhden vastauksen kysymyksiin, vaikkei se olekaan ehkä sitä, mitä haluaisi kuulla:

”Osa sotilaista oli erityisen julmia. Ryhtyessäni tutkimaan asiakirjoja käsittämättömimmältä tuntui se, että sotilaat olivat vuodattaneet verta yhä uudelleen eikä heitä ollut yritettykään saattaa vastuuseen. He olivat käyttäneet väkivaltaa keskellä kirkasta päivää empimättä ja katumatta. Heidän esimiehensä olivat kannustaneet heitä raakuuksiin ja jopa vaatineet niitä heiltä. Kun demokratialiike tukahdutettiin etelässä Busanin ja Masanin kaupungeissa syksyllä 1979, Park Chung-heen henkivartioston päällikkö Cha Ji-cheol sanoi presidentille: Kambodžan hallitus tappoi kaksi miljoonaa maansa kansalaista. Mikään ei estä meitä tekemästä samoin.”

Olen lukenut arvosteluja kirjasta, missä huomautetaan kirjan antavan aika vähän ratkaisuja tai selityksiä ihmisen pahuudelle. Mutta onko kaunokirjallisuuden tarkoituksena ratkaista asioita, vai tuoda ne vain ilmi ja julki? Onko tarkoitus antaa valmiita vastauksia ja toivoa siitä, että ihmisellä olisi kontrolli muiden tekoihin? Itse pidin siitä, ettei kirja edes yrittänyt antaa helppoja mustavalkoisia vastauksia laajaan aiheeseen, jonka ratkaisuun vaaditaan harmaan monia sävyjä.

Gwangjun tapahtumista on ensi keväänä 45 vuotta, mutta maailma on jatkanut kulkuaan. Tänä päivänä tuntuu, ettei väkivalta tunnu loppuvan kulumallakaan: paikka se vain vaihtuu. Ihmisen teot kuvaa sitä universaalia tapahtumaketjua, joka toistuu paikasta ja historiasta huolimatta. Onko näkyvillä hetkeä sille, kun voisimme sanoa hyvästit sille inhimilliselle kärsimykselle, joka johtuu valtaapitävien halusta hallita pienempiään: tarpeesta kontrolloida, jotta ei päätyisi itse kontrolloitavaksi?