Eeva Kolu – Korkeintaan vähän väsynyt

Jos pitäisi, nimetä yksi tämän syksyn Kirjagramista tuttu teos,

olisi se tämä: Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt. Lähtiessä käsittelemään tämän tyylistä teosta on tärkeää ottaa huomioon sen henkilökohtaisuus: olen huono lajimäärittelyssä, mutta nyt ei liikuta ihan tietokirjallisuuden eikä edes perinteisen self-help’n puolella. Konteksti sekä lukemisen ajankohta piirtää todella suurta merkitystä teoksen tulkinnan kannalta.

Taustoituksena sekä itseltäni uskallusta vaativana tunnustuksena koskien tulevaa tekstiäni: olin itse sairaslomalla talven 2019-2020 aikana melkein neljä kuukautta työuupumuksen ja masennuksen vuoksi. Vuodet töissä, opiskelemassa sekä muut elämän henkilökohtaiset mutkat saivat aikaan sen, että käännyin itkien pois työterveydestä sairasloman sekä B-lausunnon kera. Tämän kirjoittaminen on samalla ahdistavaa, huojentavaa sekä lisäksi, vaikken haluaisi tuntea niin, nöyryyttävää. Olen tuntenut suurimman osan viimeisen kymmenen vuoden aikana itseni epäonnistuneeksi sekä virheelliseksi yksilöksi, joka ei jaksa elämän ristituulessa. Puolen vuoden terapian jälkeen olen siinä pisteessä, että uskallan myöntää itselleni sekä maailmalle sen, etten voi ikinä saavuttaa täydellisyyttä – eikä se ei tee minusta yhtään sen huonompaa. Vaikka oma toipumiseni on vasta alussa eikä sairaslomastani ole kulunut vielä silmänräpäystäkään, koen olevani jo hieman paremmassa kunnossa. En sentään itkenyt (aivan täysin) silmiäni päästäni, toisin kuin esimerkiksi Tammikuussa olisin luultavasti tämän käsiin saadessani tehnyt.

Tämä blogiteksti on siis henkilökohtaisin (ja ehkä pelottavin) ikinä kirjoittamani arvio ja Kolun teos ehdottomasti ansaitsee tämän tittelin blogini lyhyessä historiassa. On aika selvä asia, että näin paljon omaan arkaan kohtaan osuva aihe ei voi saada hirveän puolueetonta arviota, mutta ei anneta sen häiritä. Korkeintaan vähän väsynyt tarjoaa niin paljon enemmän, kuin pelkkää myötätuntoa: ymmärrystä sekä itsereflektiota.

Vaikka itse olen pyöritellyt samoja teemoja mielessäni enemmän kuin kyllästymiseen saakka, osaa Kolu sanallistaa ajatukset itseäni paljon paremmin. Oma masennukseni, mielikuvituksessani kutkuttava epäonnistumiseni, ei olekaan pelkästään seurausta omasta huonommuudestani, vaan se kietoutuu johonkin isompaan ilmiöön, joka on aistittavissa yhteiskunnastamme. Uupumukseni ei johtunut pelkästään liiasta työstä ja laiskuudestani, vaan siihen on vaikuttanut arvomme, ideaalimme sekä yhteiskunnan vaatimukset. Näitä ajatuksia Kolu pyörittelee ja pohtii taidokkaasti teoksessaan, kuitenkaan väittämättä niitä tieteellisiksi tosiasioiksi. Kirja on täynnä keskustelua lukijan kanssa: tunnistatko itse tämän saman?

Eeva Kolu – Korkeintaan vähän väsynyt:

eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä

Gummerus Kustannus Oy, elokuussa 2020, 380 s.

Minulle tämän lukeminen ei tuottanut hankaluuksia, mutta tästä kirjoittaminen kyllä tuo. Miten osaisin tiivistää hyvin tai edes millään tavalla tyydyttävästi tästä teoksesta syntyneet ajatukset? Vaikka niitä ajatuksia riittää, samalla olen ihan sanaton, miltei mykkä. Miten muka osaisin kertoa sen turhautumisen, syvälle ihon alle piirtyneen väsymyksen sekä pettymyksen tunteita tähän yksittäiseen blogipostaukseen, kun samalla ollaan terapeutin kanssa yhdessä käyty läpi sitä, miten se on minulle niin haastavaa.

Kuinka selittää terveelle ihmiselle, miltä uupumus tuntuu, kun et itse enää muista, miltä tuntuu normaali? Millaista on töiden jälkeen sängylle ja nukahtaa ilman päivällistä, vain herätäkseen aamulla omaan itkuunsa, kun töihin meneminen tuntuu niin vastenmieliseltä?  Millaista on mennä kesken työpäivän vessaan itkemään ja toivoa, ettei kukaan kollega kuule itkua oven läpi? Millaista on kokea niin syvää väsymystä, että mikään uni tai loma ei riitä? Millaista on itkeä koko kahden viikon joululoma, pyhät mukaanlukien, kykenemättä nauttimaan perheen seurasta, koska olet niin uupunut?

Milleniaalien työuupumus sekä nuorten mielenterveysongelmat ovat rehottaneet uutisissa jo vuosia, eivätkä ne ole kenellekään uusi asia. Kuitenkin puheissa on aistittavissa se, miten työntekijöiden tulisi muuttua, ei työelämä. Se on niin väärin, niin väärin. Mun moraali ei vain taivu siihen, että ihmiset olisivat täällä työtä varten, eikä päinvastoin. Työelämän tulee joustaa siten, että työntekijöillä on hyvä olla. Onko se joiltakin jotain pois? Miksei me pidetä työväestöstämme huolta? Eikö se herätä mitään empatiaa, myötätuntoa tai huolta, että burnoutista on tullut niin normi, ettemme edes kyseenalaista sen tuloa jossain kohtaa uraa: kuin se olisi etappi, jonka Joka Kunnon Työntekijä saavuttaa, kunhan tarpeeksi ahertaa. Sairasta.

Olin tämän luettuani epävarma siitä,

mistä näkökulmasta tai millä tyylillä tämän kirjoituksen kirjoittaisin. Kertoisinko omia kokemuksiani? Uskaltaisinko tehdä sen? Vai sekoitanko yhteen arvostelua ja omakohtaisia kokemuksia? Mikään ei tuntunut omalta, mikään ei ollut riittävän hyvä. Joten jätin kirjoittamatta ollenkaan, siinä pelossa, että tekstistä tulisi liian huono, ettei se olisi sillä tasolla, millä tämä teos ansaitsisi sen arvostelun olevan. Sitten pohdin, miksi ajattelen asiasta niin? Eikö teoksen tematiikka käsittele juuri sitä täydellisyyden tavoittelua, mikä alunperin aiheuttaakin sitä uupumusta? Päätin, etten anna oman epävarmuuteni estää itseäni puhumasta niistä tärkeistä asioista, jotka koskettavat minua, sillä alustalla, jonka olen itse valinnut. Tämä teksti on jotain muutakin, kuin arvostelu, se on keskustelu. Halusin jakaa kokemukseni, sillä tämä tuntui hetkenä hyvältä.

Kolu nappaa teoksessaan ison palan purtavaksi, eikä turhaan. Hänellä on selkeästi ollut runko, jonka myötäisesti on lähtenyt asiaa purkamaan. Uupumuksesta puhuttaessa kyseessä on kokemuspohjainen ilmiö, joten kokemusten pohjalta on luonnollista lähteä liikkeelle. Teos on helposti lähestyttävä ja siitä puuttuu joskus genrelleen tyypillinen tieteisjargon – se ei säikäytä luotaan pois tylsistyviä lukijoitaan liiallisella termien ja tilastojen esittelyllä. Sen eteneminen on pehmeää, soljuvaa sekä jotenkin helppoa – teoksesta puuttuu genrensä tyypillinen raskaus. Sen olisi voinut imeä hetkessä, kuin kuunnellen ystävän puhetta, mutta toimi myös pysähtyessä ja makustellen.

Kritiikkiäkin minulla on, uskokaa tai älkää.

Ajoittain teoksen puheenomaisuus ja tekstin tuttavallisuus nousi iholleni vähän liiaksi. Se toimi itselläni ajoittain vähän luotaantyöntävänä eikä kutsuvana, miksi se oli luultavimmin tarkoitettu. Enterin käyttö, kursivoinnit, kolmen pisteen käyttö sekä ajoittaiset tuhahdusfiguurit eivät itselläni toimineet, vaan veivät liiaksi mielestäni huomiota muihin asioihin, kuin itse tekstiin. Tosin teoksen aiheen huomioon ottaen, on sen tuttavallisuus varmasti aiheesta valittua ja kuten aiemmin todettua, se tekee siitä helpommin lähestyttävämmän. Kun asian jättää sikseen, on helpompi ottaa vastaan hajanaiset rivit, pohdinnat, kuin ajatuksen soljumisena.

Tämä puheenomaisuus ja pohdinta kuitenkin aiheuttavat sen, että missään aiheessa ei pureuduta oikein syvälle. Uupumisen analyysi jää jotenkin pintapuoliseksi, sillä lankoja ei täysin tekstissä sidota, vaan ne jätetään lukijalle tulkinnanvaraiseksi. Näen, että tässä olisi voinut mennä pidemmälle, oikein paneutua sinne syvälle, rumiin ja ahdistaviinkin kohtiin. Pinnallisuuden tunne jää kummittelemaan mieleeni ja siten tässä teoksessa ei hirveän montaa asiaa tullut minulle ahaa-elämyksenä, vaan lähinnä toistona: jep, noin se menee. Luulen tosin, että tämä antaa enemmän jollekin sellaiselle tämän asian suhteen, jolle oma uupuminen on ollut vasta hiljattaisen heräämisen tulos: itse olin luettuani tämän jo hetken ollut asian tiimoista hoidon piirissä, joten se on saattanut vaikuttaa kokemukseeni.

On vaikea lähteä arvostelemaan teosta, jonka aiheen henkilökohtainen merkitys on niin valtava. Näen teoksen lempeänä, pehmeänä laskuna ja hyvänä keskusteluna, mutta kuitenkin sellaisena, josta löytyy kehityskohtia. Viiteluettelot, tarkemmat tutkimukset sekä ne tilastot kuuluvat johonkin muuhun aihetta käsittelevään teokseen – tämä ei ollut se. Korkeintaan vähän väsynyt on ajatuksen esille tuomista, uinuvan keskustelun herättämistä. Ratkaisukeskeisyyttä kaivataan vähemmän henkilökohtaiselta pohjalta, kuin mitä Kolu on lähtenyt tässä (oletettavasti) käsittelemään.

Kiitos Eeva. Kiitos, kun kirjoitit tämän. Tahrin kirjasi kyynelillä, mutta onneksi kyyneleet eivät ole pahasta.

Tämä jää ilman tähteä.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *