Reni Eddo-Lodge – Miksi en enää puhu valkoisille rasismista

Olin iloinen kuullessani, miten Reni Eddo-Lodgen paljon kohuttu ja puhuttu Miksi en enää puhu valkoisille rasismista -teos on tulossa suomennetuksi. Teos on ollut lukulistallani varmaan jo vuosia, mutta olen vierastanut siihen tarttumista kielimuurin vuoksi. Tämä oli saatava lukulistalle ja onneksi on suomalainen kirjasto – taisin saada sen ensimmäisten joukossa alkutalvesta kannettua kotiini. Suomentaja tuntuu tehneen hyvää työtä.

Ennen itse teokseen perehtymistä, tehdään ensimmäiseksi selväksi muutama asia. Minä olen valkoinen. Valkoinen Cis-sukupuolinen melkein-hetero sekä keskiluokkainen(ish) nainen Suomesta. En ole kasvanut lama-aikana, en ole kokenut lapsena rakenteista johtuvaa hätää ja olen saanut viettää kohtuullisen turvallisen lapsuuden. Tätä teosta en lukenut samaistuakseni, vaan siksi, että kaltaiseni ihminen voisi joskus katsoa oman navan ulkopuolelle. Koen olevani tässä suhteessa etuoikeutettu, sillä minua ei ole ikinä syrjitty ja tuskin tullaankaan syrjimään ihonvärini tuoman stigman vuoksi. Siitä asemasta olisi jotenkin niin nurinkurista, että kirjoittaisin mielipiteitäni tämänkaltaisesta teoksesta. Koen, että asemassani oleva saisikin suhtautua nöyryydellä rasismista kertoviin teoksiin. Joten arviossani en aio, en saisi enkä myöskään halua missään nimessä kyseenalaistaa mitään, mistä Eddo-Lodge puhuu koskien kokemaansa syrjintää, sillä se ei mielestäni ole oikein. Se ei ole minun asemani tässä tilanteessa. Kuitenkin haluan jonkin verran käyttää tätä blogiani teoksen näkyville tuomiseen, sillä mielestäni se ansaitsee niin sanottua ruutuaikaa. En siis kirjoita tätä niin sanotusti kirja-arviona, vaan pikemminkin pohdintana – keskusteluna teoksen kanssa.

Miksi en puhu valkoisille rasismista

Reni Eddo-Lodge: Miksi en enää puhu valkoisille rasismista

Gummerus 2021, 224s.

Mietin oikeastaan koko ajan tätä lukiessani sitä, ettenhän minä voi valkoisena naisena sanoa mitään rasismista. Minun tehtäväni tässä tilanteessa on vain kuunnella sekä muokata käyttäytymistäni sekä suhtautumistani asiaan lukemani perusteella. Moni tässä teoksessa esitetyt rakenteelliset ongelmat olivat jollain tavalla minulle jo ennestään tuttuja. Tämä johtunee siitä, että olen jollain tasolla jo asiaan perehtynyt seuratessani suhteellisen aktiivisesti aiheeseen liittyviä yhteiskunnallisia keskusteluja. Koen, että tästä teoksesta olisi mahdollisesti eniten hyötyä sellaisille yksilöille, jotka kuitenkaan tuskin tulevat ikinä teosta lukemaan – mikä on iso sääli.

Teoksessa oli erityisen hyvää sen selkeä jaottelu sekä Eddo-Lodgen erinomainen tapa argumentoida. Varsinkin aiheeseen ummikkona tutustuvalla teos on helposti lähestyttävä ja jaoteltu selkeisiin lukuihin, joissa esitellään sekä perustellaan esitetyt väitteet siitä, miten rasismi näkyy yhteiskunnassamme. Toki näkökulma oli erittäin brittiläinen, mutta mielestäni se ei haittaa, sillä ongelma se on Suomessakin. Tässä kohtaa täytyy kehua kirjan esipuheen kirjoittajaa Maryam Abdulkarimia, joka esitteli Suomessa tapahtuvaa rasismia esimerkiksi romanien ja saamelaisten kohdalla. Oli hyvä lisätä käännökseen jonkinlainen yhteysside Suomeen muistutukseksi myös niille suomalaisille, jotka eivät kohtaa rasismia. On turhaa selittää, miten Suomessa ei ole samanlaista kolonalistista historiaa kuin esimerkiksi briteillä tai jenkeillä. Me Suomessa olemme itse systemaattisesti syrjineet ja kohdelleet esimerkiksi saamelaisia jo monta vuosisataa ihan viime vuosikymmenille saakka väärin ja törkeästi, vieden heiltä oikeutensa omaan kieleensä ja kulttuuriinsa. Rasismi on yhteiskunnassamme syvälle juurtunut ongelma ja olin todella tyytyväinen kuultuani, että tästä kirjasta on viimeinkin tulossa suomennos. Sitä tarvitaan – kuten myös peiliin katsomista.

Kirjan nimi on mielestäni erityisen kiehtova.

Se perustuu Eddo-Lodgen samannimiseen blogikirjoitukseen, kun intersektionaalinen feministiaktivi kyllästyi kertomaan valkoisille, muka tasa-arvoa kannattaville ihmisille rasismista. Siihen kuului yleensä valkoisen asemasta selittelyä, suuttumusta ja kieltämistä, jolloin Eddo-Lodge jyrättiin aina keskustelussa kuin alemmaksi osapuoleksi, joka saa aikaan kärpäsestä härkäsen. Eddo-Lodgea syyllistettiin ongelmasta puhumisesta valkoisten asemasta ja tähän ilmiöön kirjan nimi perustuu: hän ei jaksanut enää keskustella lähtökohdista, jossa häntä ei kohdella kuin tasa-arvoista keskustelukumppania kuuluisi kohdella. En tiedä, onko tämä vähän ontuva vertaus, mutta jos kirjailijan tekstistä olisi voinut sanan rasismi korvata sanalla seksismi, saataisiin ihan yhtä lailla samaistuttava tilanne vastapuolen vähättelystä ja alistamisesta. Tämä tilanne on tuttu monelle naisista. Mielikuva valkoisesta ihmisestä selittämässä omaa kantaansa rasismiin rodullistetulle henkilölle on niin irvokas: mistä ihmeestä ihminen, joka ei ole ikinä elämässään kohdannut rasismia, voi kertoa toiselle miltä se tuntuu?  Tämä on vallankäyttöä ja tätä Eddo-Lodge myös avaa teoksessaan. Se on se näkymätön toimintatapa, jota emme välttämättä itsekään huomaa elämässämme ja sen näkyville tuominen on avainasemassa rasismin kytkennässä. Se tulee olemaan kivuliasta, mutta sen arvoista.

Ihmisenä olemisessa parasta on se, miten voi aina kehittyä paremmaksi. Mottoni on, että uuden oppiminen on aina egoon kohdistuva loukkaus – joskus väärässä olemisen myöntäminen on todella vaikeaa, mutta se on ainut tapa päästä eteenpäin elämässä ja kehittyä, oppia uutta, oppia paremmaksi.

kulttuuri tasa-arvo kirjat
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *