Deborah Levy: Mitä en halua tietää

Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian

ensimmäinen osa nimeltään ”Mitä en halua tietää” on hengaillut pitää lukea –pinossani jo vuosia. Levy ei ole itselleni ennestään tuttu muuta kuin maineensa puolesta, enkä ole hänen teoksiaan aiemmin ehtinyt lukea. Kiinnostus on herännyt kuultuani ensimmäisen osan olevan vastaus George Orwellin esseeseen ”Miksi kirjoitan?”, sillä kirjoittajien tekstit kirjoittamisesta ovat itselleni aina olleet kovin inspiroivia. Kirjailijaelämän romantisoiminen on aina yhtä dramaattisen ihanaa.

Neljälukuinen teos alkaa ja loppuu Levyn matkasta Mallorcalle, jossa hän palaa muistojen kautta lapsuutensa maisemiin. Levy on syntynyt Etelä-Afrikassa ja lapsuus on pyörinyt apartheid-politiikan keskellä: tämän isä oli poliittinen vanki, sillä hän vastusti vallalla olevaa rotusortoa. Kirjan toinen luku kertoo tästä elämänvaiheesta. Luvun kolmannessa luvussa Levy kertoo nuoruusaikojen kasvukivuistaan Englannissa. Levy kaivelee muistoistaan nuoruuden itsensä ajatuksia oman äänen löytämisestä, uskalluksesta yrittää antaa itsensä näkyä keskeneräisenä ja sellaisena, kuin on. Arkista, mutta samalla niin samastuttavaa.

”Minulla oli hämärä mielikuva siitä, että kirjoittajien piti käyttäytyä niin, koska olin lukenut kirjoja runoilijoista ja filosofeista, jotka kirjoittivat siitä miten onnettomia olivat ja joivat espressoa ranskalaisissa kahviloissa.”

Deborah Levy: Mitä en halua tietää

Kustantamo S&S, 125 sivua.

Trilogian aloitusteos on kompakti, mutta vahva. Teoksen alussa Levy on elämässään itkun kautta käännekohdassa, sydänsurujen keskellä. Matka muihin maisemiin on johdattanut tämän keskustelemaan puoliksi tuntemattoman ihmisen kanssa illallisen merkeissä. Miehen uteliaiden kysymysten myötä Levy lähtee muistelemaan omaa menneisyyttään, sitä, miten hänestä on tullut kirjailija. Asetelma voisi olla korni, mutta Levy tekee sen mielestäni raikkaalla tavalla. Tekstistä nimittäin löytyy sen edetessä myös itseironiaa, kun kirjailija kyseenalaistaa kirjoittajan tunteita ja egoa (kts. luku 3). Levyn kirjoitustyyli on mielestäni koruttomuudessaan myös kovin kaunista. Joskus selkeys sekä kielen luontainen rytmikkyys riittävät, ilman sen suurempia kikkailuja.

Toisessa luvussa Levy esittelee elämäänsä lapsena keskellä jyrkkää rotupolitiikkaa, sitä, miten hämmentävältä tällaiset säännöt tuntuvat pienestä lapsesta. Lapsuuden kuvailu poukkoilee sukulaisten luona kyläilyssä, isään kohdistuvassa ikävässä, hämmennyksestä aikuisten toimintaa kohtaan sekä koulussa opettavan nunnan kannustuksiin. Aluksi kertomukset tuntuivat lukijalle ehkä vähän irralliselta, mutta loppua kohden punainen lanka punoutui selkeämmäksi: Levy avaa niitä asioita, mitkä auttoivat tätä löytämään rohkeutta käyttämään omaa ääntänsä. Hän oli lapsena hiljainen, eikä saanut itseään ilmaistua. Jotta voi kasvaa kirjailijaksi, on löydettävä oma äänensä. On löydettävä oma minuutensa, jotta osaa puhua itselleen tärkeistä asioista. Levyn kohtaamien ihmisten ja kokemusten sekametelisoppa johtaa siihen, miten erilaisten kohtaamisten perusteella muodostuu kyky puhua ääneen.

”– kirjailijaksi tullakseni minun täytyi oppia keskeyttämään, käyttämään ääntäni, puhumaan vähän kovempaa, ja vielä kovempaa, ja sitten vain puhumaan omalla äänelläni, joka ei ole lainkaan kova.”

Lapsuus Etelä-Afrikassa vaihtuu kolmannessa luvussa teini-ikään Englannissa. Levyn kuvailema teini kuulostaa surulliselta vanhempiensa erosta, eksyneeltä Englannin harmaudessa sekä epävarmalta omasta identiteetistään. Ei kuulosta kovin yllättävältä teinin kasvukivulta, vaikka pääpaino pysyy kirjoittamisessa. Luku jatkaa siitä, mihin toinen jäi: mitkä asiat johtivat hänellä haluun kirjoittaa? Mikä elämässä sekä kotona tuntui niin hankalalta, jolloin ääneen puhumisen sijasta oli helpompi kuvailla sitä kirjoittaen? Halu sekoittuu tarpeeseen tutustua isoihin kirjailijoihin, matkia kirjailijuuden performanssia. Rehellisyys ja ironia tekevät muuten mahdollisesti itsestään selvästä luvusta helpommin lähestyttävän.

Paluu talviseen Mallorcaan sekä ravintolan pieneen pöytään neljännessä luvussa muistuttaa teoksen alusta ja kuroo kirjan kokonaisuudeksi. Pohdiskeleva viimeinen luku oli mielestäni parasta, mitä trilogian ensimmäinen osa tarjosi.

Syvällisistä aiheistaan huolimatta Levy lopettaa teoksensa humoristisesti itseironialla. Kirjailijan tärkein asia ei ole oma ääni tai mikään muukaan romantiikan ajan syvällinen ajatus kärsivästä taiteilijasta, vaan adapteri jokaiselle maanosalle sekä matkalaturi kannettavalle tietokoneelle. Joskus asioiden turha monimutkaistaminen on turhaa, useimmat asiat ovat loppupeleissä todella suoraviivaisia, ja työ on vain työtä.