Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia
Vuoden 2023 joulun alla
vaelsin pitkin Helsingin keskustaa etsien eri perheenjäsenilleni joululahjoja pitkin puoteja ja toreja. Reppu painaen selässä ja toppavaatteiden alla hikoillen päädyin Nide-kirjakauppaan etsimään jotain hyvää paketoitavaa – onhan kirja vaan paljon helpompi kääriä paperiin pehmeiden pakettien sijasta. Loppupeleissä päädyin poistumaan metrolla kotia kohti lähinnä lahjoja itseltä itselleni. Kävi siis klassisesti!
Äitini pakettiin eksyi lopulta aineettomia lahjoja, mikä osoittautui poikkeuksellisen hyväksi intuitioksi. Ostin kyseiseltä ostosreissultani Kähkösen Finlandiavoittaja-romaanin 36 uurnaa, mielessäni äitini joulupaketti. Tämä oli kuitenkin sen jo ehtinyt lukea ennen joulua, ilmeisesti jopa kahteen kertaan! Oli siis hyvä, että tälle ostin elämyslahjan, ja pidinkin itsekkyyksissäni romaanin itselläni (köh). Vaikka minulla onkin lukemattomia kirjoja hyllyni pulloillaan, niin kyllä nyt kotimaista, laadukasta kaunokirjallisuutta pitää aina tukea. Varsinkin pienestä kivijalkakaupasta ostettuna!
Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia
Kustannusosakeyhtiö Siltala, julkaistu 2023. 267s.
Kähkösen 36 uurnaa sijoittuu Savoon Kuopioon. Se kertoo yhden perheen tarinaa usean sukupolven ajalta, tarkoituksena kartoittaa yksilöiden elämien tragedioita perittyjen traumojen kautta. Yksikään ihminen tässä elämässä ei kanna taakkojaan yksin ja valitettavasti omien vanhempien traumat kulkevat usein perintönä sukupolvelta toiselle. Kähkösen romaanin sukutarina ei ole tästä kohtalosta mikään poikkeus.
Kertoja, yksikön ensimmäisessä persoonassa puhuva (oletettavasti) kirjailija itse, puhuu kuolleelle äidillensä kanssa Tuonen Tytin, eräänlaisen kuoleman lähettilään avustuksella. Tuonen Tytti ja kuolleiden kanssa käyty keskustelu perunkirjoituksineen ja hautalahjoineen kertoo teoksen maagisista fiktion elementeistä, mutta mielestäni ne ovat myös tulkittavissa kaunokirjallisiksi keinoiksi, joiden tarkoituksena on kuvata psyykkistä suruprosessia. Samalla surraan omaa sekä perheen kohtaloa ja kohtaamattomia tunteita. Millainen olisikaan ollut kertojan oma elämä, jos äiti olisi saanut tarvitsemansa avun? Olisiko tämä ollut lempeämpi, paremmin voiva vanhempi? Muistaakseni Kähkönen on itse on kertonut teoksen olevan fiktiivinen, mutta autofiktiosta lainatut tehokeinot tekevät romaanista vaikuttavan, ja se ikään kuin menee enemmän ihon alle. Suomalaisena tarina alkoholismista ja sotien traumoista on monelle ainakin joissain määrin tuttu, ja myötätunto herää teosta lukiessa.
Trauma ja sen käyttö
romaanin subjektin ymmärtämisen keinona on ollut viime vuosina/vuosikymmeninä suosittua. Olen keskustellut trauman käytöstä tehokeinona kirjallisuudessa yliopistojeni kursseilla, mutta siitä on kirjoittanut myös esimerkiksi Pontus Purokuru erinomaisen esseen Nuoreen Voimaan. Psykoanalyysin suosio kirjallisuudessa (sekä muissa medioissa, kuten elokuvissa) on ollut aika selkeästi nähtävillä, sillä henkilöhahmojen toimintaa ja motiiveja selitetään usein psykologian termein ja ilmiöin. Kyseessä on siis joillain tavoin aikamme kuva. Ilmiö on mielestäni kiehtova. Myös Kähkönen käyttää tätä trauman, karujen kohtaloiden aiheuttamien mielen sisäisten haavojen olemassaoloa ihmisten toiminnan taustalla olevana vetojuhtana teoksessaan. Kertoja kaivaa perheenjäseniensä menneisyydestä syitä ja perusteita ongelmalliselle käytökselle, tarkoituksenaan saada esille joitain syitä seurauksille. Tarkoitus on kuin luoda kuva inhimillisyydestä, todiste sille, ettei ihminen voi olla itsessään paha: ihmiselle vain on tapahtunut pahoja asioita. Tarve on mielestäni inhimillinen ja ymmärrettävä. Tämä prosessi on tuttu esimerkiksi psykoterapiasta ja se vaatii kykyä olla haavoittuvainen ja paljas sellaisen edessä, johon ei ole itse voinut vaikuttaa. On rohkeutta käsitellä sitä julkisesti – oli kyse fiktiosta tai ei.
Samalla kuitenkin trauman käyttö voi jopa vähän turruttaa.
Missä menee raja sille, milloin on jo tarpeeksi? Nyt en puhu missään nimessä esimerkiksi psykoterapian tarpeellisuudesta (mikä on täysin eri keskustelu), vaan siitä, miten traumaa käytetään kirjallisuudessa ja taiteessa. Jos miettii kirjallisuushistoriaa, on psykologian käyttö henkilöhahmojen rakentamisen perustana aika uusi ilmiö. Onko nykyään kykyä ja halua edes luoda taidetta, jossa henkilöhahmot rakentuvat jonkun muun ympärille, kuin vereslihalla olemiselle? Tuntuu, että trauman kirjoitus hahmolle toimii ikään kuin automaattina, minkä päälle rakennetaan koherentti hahmo kipupisteineen. Tästä seuraa klassinen muna-vai-kana –pohdinta siitä, kumpi tuli ensin: trauma vai ihminen? Tästä esimerkkinä voisi toimia Hanya Yanagiharan Pieni Elämä, jossa koko romaanin juoni perustuu päällekkäisille traumoille. Olemmeko niin turtuneita ihmisen kärsimykselle, että kärsimyksen pitää lisääntyä romaani romaanilta, jotta voisimme tuntea jotain? Miksi kärsimys on yksi juonellinen tehokeino sille, että romaani tekisi vaikutuksen? Nämä ovat kysymyksiä, joita mietin Kähkösen romaania lukiessa, mutta reiluuden nimissä pitää myös sanoa, että tämä pohdinta on pyörinyt mielessäni jo ennen 36 uurnaa -teoksen lukemista, eikä traumasubjektin kyseenalaistaminen liity pelkästään tähän.
Maailma on täynnä kauneutta, upeita tarinoita, paikkoja ja ihmissuhteita.
On valinta kirjoittaa negaation kautta. Katharsis on tunnettu jo antiikin ajoista lähtien, tragedian kautta saavutettu puhdistuminen ja vapautuminen on yksi kirjallisuuden merkittävimmistä asioista. Surulliset tarinat saavat meidät liikuttumaan, arvostamaan elämän hyviä puolia sekä motivoitumaan omista traumoista ylipääsemiseen. Samalla kuitenkin pohdin, voimmeko määritellä enää itseämme ja identiteettiämme muun, kuin trauman kautta? Olen itse myös käyttänyt vuosia elämästäni päästäkseni yli omasta surustani, ja kieltäydyn enää määrittelemästä minuuttani jonkun toisen valintojen kautta. Traumani on ehkä osa menneisyyttäni, mutta en anna sen olla osa tulevaisuuttani, minuuttani määrittelevä tekijä. En siten halua antaa oman elämäni määrittelyvaltaa jollekin toiselle. Onko tällainen päätös vapautua ulkoisen määrittelyn kahleista mahdollista myös taiteessa ja olemmeko nähneet sellaista? Vai onko psykologian termien käyttö henkilöhahmojen rakentumiselle aina jotenkin välttämätön, jotta saisimme aikaan moniulotteisia ja -mutkaisia hahmoja? Paljon kysymyksiä, en keksi tähän hätään sen enempää vastauksia.
On toki kuvaavaa, että traumasubjektin kyseenalaistamisen lisäksi valitsen lukea kerta toisensa jälkeen surullisia tarinoita ihmiskohtaloista. Toivoisin itsellenikin kykyä ja tahtoa valita joskus kaunokirjallisuutta, joka vähän poikkeaisi rutiinista. Kritiikistäni huolimatta, en missään nimessä koe, että katharksiksesta tarvitsisi luopua kokonaisuudessaan, sen ollessa yksi iso kaunokirjallisuuden kulmakivi. Kyky käsitellä ja tuntea tunteita taiteen kautta on yksi isoimmista asioista, joita kirja voi meille tarjota. Keskustelu aiheen ympärillä voi silti olla filosofisesti stimuloivaa. On tarpeellista pohtia, missä määrin tarvitsemme traumaa voidaksemme liikuttua teoksesta.