Julia Quinn: Bridgerton-kirjasarja

Bridgerton on monelle tuttu

Netflixin tuottamasta TV-sarjasta, mutta tiesitkö sen perustuvan 2000-luvun alussa kirjoitettuun romanttiseen viihdekirjasarjaan? Nyt tiedät!

Bridgertonien aatelisperhe asuu 1800-luvun alun Lontoossa, ja heidän elämäänsä värittää seurapiirit, yhteisön juorut sekä onnistuneen avioliiton metsästys. Perheen isä on kuollut nuorena, joten esikoinen Anthony on perinyt varakreivin arvon. Leskiäiti Violet suhtautuu intohimoisesti lastensa rakkausliittoihin, ja toivoo pystyvänsä naittaa kaikki kahdeksan lastaan onnellisiin, rakkaudentäyteisiin avioliittoihin. Sarja sisältää siten yhteensä kahdeksan kirjaa, joista jokainen käsittelee yhden lapsen tarinaa kohti onnellista loppua. Bridgertonia on kuvattu yhdistelmänä Bridget Jonesia sekä Jane Austenia, mutta itse lisäisin joukkoon vielä ripauksen Gossip Girliä. Linjauksena toimii kuitenkin se, ettei yhdessäkään kirjassa tarvitse odottaa isompia suruja tai tragedioita, vaan voi surutta luottaa romanttisen kirjallisuuden genren pääsääntöön: onnellinen loppu tulee aina!

Bridgerton on sovitettu tv-sarjan muotoon jo joulukuussa 2020, mutta itse löysin sen pariin vasta tämän vuoden keväänä. Olin aiemmin ollut siinä kuvitelmassa, että kyseinen sarja ei välttämättä olisi aivan omaan makuuni, mutta ystävien suosituksista sekä kolmannen kauden markkinointia seuratessa päätin antaa sarjalle mahdollisuuden. Ja siinä kävi juuri niin, että koukutuin melkein heti! TV-sarjan tykittämisen jälkeen päätin antaa myös kirjoille mahdollisuuden. Keväällä kärsin aika isosti lukujumista, sillä kursseille luettujen kirjojen lisäksi en kaivannut vapaa-ajallani lukuharrastuksen äärelle. Tähän niin sanotun ammatinvalinnasta johtuvasta lukujumista pääsee ilmeisesti eroon kaikkein parhaiten hömpän avulla. Tähän tarkoitukseen Bridgertonin kaltaiset kirjasarjat toimivat erinomaisesti: Quinn kirjoittaa selkeästi etenevää ja helposti seurattavaa tekstiä, jota voi lukea soljuvasti eteenpäin turhan isoa kognitiivista vaivaa näkemättä. Löysin sarjan siis täysin sillä hetkellä, kun se tuli  tarpeeseen, enkä tiedä olisiko kirjat osuneet niin sanotusti suoraan ytimeen jonain muuna hetkenä.

Julia Quinn: Bridgerton-kirjasarja

Osat 1 – 8 + Ikuisesti Yhdessä. Kustantamo Tammi.

Salainen Sopimus, Yllättävä rakkaus, Naamiaisten kaunotar, Hurmurin valloitus, Kirjeystävä, Vastustamaton kiusaus, Kätketty perintö &  Väärä sulhanen

Bridgertonit ovat ikäjärjestyksessä Anthony, Benedict, Colin, Daphne, Eloise, Francesca, Gregory ja Hyacinth. Sisaruksilla on vähän erilaiset persoonat, heillä on erilaisia mielenkiinnonkohteita sekä toiveita elämälleen. Siinä missä Anthony on perheen vastuullinen johtaja, on Benedict ja Colin huolettomampia poikamiehiä. Eloise ei kaipaa avioliittoa, kun taas muut tytöt suhtautuvat suopeammin miehen löytämiseen. Vaikka sisaruksissa on eroja, kaikki teoksista noudattavat kuitenkin tiettyä kaavaa: ensin tutustutaan päähenkilöön, jonka jälkeen tälle esitellään puolisoehdokas, ja viimeiseksi pari saa pienten surujen ja mutkien kautta toisensa.

Kuitenkin se mistä pidin eniten sarjan kirjoja lukiessa, oli sisarusten välillä vallitsevat suhteet, niiden kemia ja kuvailu. Sen lisäksi, että kyseessä oli romanttista viihdettä, oli kyseessä myös mielestäni kertomus ison perheen dynamiikoista sekä sisarusten välisistä suhteista. Tuntui, että sarjassa viehätti nimenomaan Bridgertonien perhe, jolloin henkilöhahmojen romanttiset suhteet jäivät ajoittain vähemmän mielenkiintoisiksi. Sarjan aikana pidin eniten sisaruksista Colinista, tuimasta lady Danburysta sekä perheen äidistä Violetista. Huomasin, että Quinnin esittelemä 1800-luvun kuviteltu seurapiiri-Lontoo oli todella mielenkiintoinen miljöö, jonka parissa viihdyin kirjasta toiseen.

Se mikä sarjassa kuitenkin kaiveli,

oli sen ajoittain ahdistavaksi käynyt kielenkäyttö. Väkivallasta haaveilemisen kuvauksia esiintyi paljon erityisesti sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa. En tiedä, onko kyseessä laajemmin romanttiselle kirjallisuudelle tyypillinen ilmiö, mutta vanhentuneelta tehokeinolta se tuntui. Anthonyn rooli perheen päänä oli ajoittain erittäin dominoiva ja varsinkin Daphnen Simon-rakkaaseen kohdistuva fyysisen väkivallan uhkailu tuntui ylimitoitetulta. Myös veljesten keskinäisen dynamiikan ja riitojen kuvailu oli ajoittain tuskallista luettavaa. Kun kirjoissa kuvailtiin riitoja, erimielisyyksiä tai turhautumista toiseen, sitä ilmaistiin muun muassa halulla kuristaa toinen, veljenmurhasta haaveilulla sekä toisen kurkkuun käymisellä. Näitä tehokeinoja myös käytettiin todella usein ja tuntui, kuin kirjailijalla olisi ollut vaikeuksia kuvailla turhautumisen tai kiukun tunteita muilla keinoin. Kun yhtä sisarta lähestyttiin kosioaikeissa, veljet puolustivat siskonsa kunniaa väkivalloin toiseen kiinni käymisellä. Itse pidän tällaista väkivallan normalisointia lähinnä vaivaannuttavana ja problemaattisena enkä lainkaan romanttisena. Tulkitsin ajoittain myös kyseessä olevan humoristinen kuvaus sisarusten välisestä riitelystä, mutta sitä suuremmalla syyllä se tuntui mauttomalta.

Mistä kyseinen väkivallan romantisointi johtuu? Voisiko syy olla kirjasarjan vanhentuminen, sillä nehän on julkaistu 2000-luvun alussa? Onko maailma tosiaan muuttunut niin paljon? Lisäksi pohdin, mikä tulkinnassani on omaa eurosentristä ajattelua: voidaanko edelleen morsiamen ”kunnian puolustaminen” Yhdysvaltojen tietyissä konservatiivisissa osavaltioissa tulkita romanttiseksi? Entä mikä on vain sitä, että sarjan tapahtumat sattumoisin sijoittuvat 1800-luvulle, jolloin suhde esimerkiksi kurittamiseen oli erilaista? Tämä tuntui tosin huonolta selitykseltä, sillä kirjassa korostettiin perheen vanhempien karsastavan fyysistä kurittamista ajalleen poikkeuksellisena. Syystä huolimatta olen tyytyväinen, että uudessa televisioidussa sarjassa ei ainakaan toistaiseksi ole yhtä laajasti toteutettu samanlaista kielenkäyttöä, vaan sitä on siistitty.

Sarjan ensimmäistä kirjaa on lisäksi kritisoitu myös epäsensitiivisyydestä Daphne-hahmon tiimoilta. Kirjan tapahtumia on myös syytetty raiskauksen kuvauksesta ja siitä, ettei sitä ole teoksen kontekstissa problematisoitu riittävästi. Olen kritiikin kanssa samaa mieltä. Tämän sekä aiemmin selittämäni perusteella sanoisin ensimmäisen osan olevan sarjan huonoiten toteutettu romaani. Sarjan plussaa on tosin sen romaanien toimiminen myös yksittäisinä teoksina, joten lukeminen ei kärsi, vaikka ensimmäisen osan skippaisikin!

Kokonaisuudessaan

sanoisin sarjan olevan genrensä mukaan ihan pesunkestävää romanttista hömppää. En hakisi tämän parista mitään suurta kirjallisuutta, vaan viihdykettä. Vaikka kritisoin (ja syystäkin) tiettyjä elementtejä kirjassa, en halua suhtautua kirjoihin turhan tosissani, vaan lukea niitä aikansa tuotteina. Itse olen pääasiassa iloinen, että annoin tälle sarjalle mahdollisuuden, sillä luulen sen myös auttaneen aiempaan turhaan nihkeilyyni viihdekirjallisuuden parissa. Paikoittain vanhentunut sarja pääsi parhaiten edukseen sen loppupuolella.