Yuval Noah Harari: Homo Deus. Huomisen lyhyt historia

Yuval Noah Harari: Homo Deus – Huomisen lyhyt historia

suom. Jaana Iso-Markku

Bazar Kustannus Oy 2017 (tehty englanninkielisestä käännöksestä: Homo Deus. The Brief History of Tomorrow, 2015)

446s.

Tämän postauksen kirjoittamista olen pohtinut vapusta lähtien, vaikka yllä näkyvä teos on ollut luettujen kirjojen listalla jo pidemmän aikaa. Rehellisesti sanottuna olen hieman vältellyt Hararin teoksista kirjoittamista, sillä olen tuntenut itseni hieman mitättömäksi näiden kirjojen myötä. Tiedättekö sen tunteen, kun käsissänne on jonkun teitä huomattavasti älykkäämmän – tai ainakin huomattavasti enemmän opiskelleen  – ihmisen kirjoittamaa tekstiä ja tuntuu, ettei oma päättelykyky ole lähelläkään kirjoittajan älyllistä kapasiteettia? Minulle kävi kyseisellä tavalla Hararin esikoista lukiessa, mutta Homo Deuksen kohdalla koin itseni sen lisäksi vähän myös eksyneeksi.

Hararin esikoisen luettuani aikanaan olin todella innoissani, sillä pidän henkilökohtaisesti hänen lahjakkaasta kyvystään selvittää lukijalle selkokielellä historian monimutkaisia kudelmia. Teksti ei ole mielestäni kovinkaan raskasta luettavaa (vaikka olin vastaavaa kuullut) ja se on ymmärrettävää asiasisällöltään myös monelle maallikolle. Olen ollut aina kiinnostunut historiasta ja Hararin esikoinen olikin minulle kovasti mieleen. Tätä oli saatava lisää!

En voi sanoa kuitenkaan täysin rehellisesti Homo Deuksen yltävän mielestäni samalle vaikuttavuuden tasolle. Harari on tittelinsä myötä historoitsija, joten kirjan näkökulma tulevaisuudesta mietitytti minua jo ennen kirjaan tarttumista. Olin kuullut arvioita, että osa kirjoittajan päätelmistä kuulostaa lähinnä Netflixin Black Mirror -sarjan käsikirjoitukselta, eikä tiedemiehen arvioilta. Voi olla, että ennakkoluuloni veivät minulta suurimman ilon pois, sillä mielikuva eli sitkeänä läpi lukukokemuksen. Harari itsekin painottaa toki kirjan olevan spekulaatiota (eihän tulevaisuudesta voi mitään muuta kirjoittaakaan jo aiheensa puolesta), mutta en voi olla miettimättä sitä, mikä tämän teoksen perimmäinen tarkoitus oli olevinaan. Asetelma vaivaa minua edelleen, enkä ole vielä tätä julkaistessani oikein varma, miten muotoilisin ajatukseni oikeaan muotoon.

Lukukokemuksesta jäi kummittelemaan päällimmäisenä pieni rahastuksen maku (jos suotte  pienen kärjistykseni) sekä vähän turha toisto: alkupuoli kirjasta oli kuin edellisen levyn uudelleen soittoa. En tiedä, luinko liian nopeasti toisen osan edellisen perään vai miksi lukeminen tuntui tökkivän. Olisin kaivannut jotain vähän konkreettisempaa, kuin pohdiskelua, mutta se tuntui olevan vallitseva teema. Hararin viimeisin teos on edelleen to read -listalla ja toivon siltä vähän itseäni vaikuttavampaa otetta. Kritiikistä huolimatta luin mielelläni loppuun ja silläkin oli hetkensä aina välillä. Ensimmäinen parempi, toinen kohtalainen!

3/5