Blogien aitoudesta – vast. Eeva Kolu
Kommentoin puolihuolimattomasti Eeva Kolun tämän päivän postausta blogien välittästä kuvasta, jossa elämän on väitetty olevan liian mallillaan. Asia jäi kaivertamaan niin, että suollan kaiken sanomatta jääneen omaan tilaani. Aihe on nimittäin ollut kuuma peruna myös omissa ajatuksissani jo pitkään. Ongelma, joka minulla tekstin tuottamisessa on ja tulee aina olemaan, on se, että turhaudun kielellisestä kyvyttömyydestäni pysyä ajatusteni perässä. Paljon jää siis varmasti vielä tämänkin jälkeen toteamatta.
Näkökulmia on kaksi: kuluttajan ja tuottajan. Itse olen ennen muuta blogien kuluttaja, tuottajana olen surkea, mutta tunnistan aiheen myös tästä näkökulmasta. Otan ensin siis käsittelyyn läheisemmän eli kuluttajan näkökulmani.
Kuluttajana luen blogeja kuin katselisin tv-sarjoja. Päähenkilön kiinnostavuus riippuu ennen kaikkea siitä, kuinka hyvin voin samaistua elämään, jota hän viettää. Tunnistan bloggareissa omia tunteita, toiveita ja haaveita, joita oman maailmankuvani mukaan itse elän/haluaisin elää. Ihailen kauniita kuvia samalla, kun toivon voi kun mullakin olis tommosta. (Palaan tähän ajatukseen tuonnempana toisesta näkökulmasta käsin.) Tiedän tasan tarkkaan, että minulla on samat mahdollisuudet saada kaikki se ihailemani, jos vaan ryhdyn toimiin, sillä tässä ei useinkaan ole kyse rokkitähtähteydestä tai supermalliudesta. Ihan vaan arkisista asioista. Mutta.
Koska suosikki tv-sarjojeni sankareille tapahtuu usein muutakin kuin ihania hetkiä ystävien kanssa tai kauniiden huonekalujen asettelemista, toivoisin sitä myös samaistumistarpeissani bloggareilleni. Kuluttajana en ymmärrä sitä, että silloin kun menee hyvin voi koko juonen paljastaa heti, mutta huonoina hetkinä juonta pimitetään ja vedetään verhot eteen toteamalla, että bloggarilla ei ole velvollisuutta kertoa lukijoille kaikkea elämästään. Eihän toki olekaan, bloggarihan on oman blogielämänsä editoija. Kukapa haluaisi tallentaa ikävät asiat, kysyisi tuottaja-minäni. Mutta kuluttaja-minäni janoaa myös niitä vähemmän ruusuisia hetkiä. Niitä hetkiä, jolloin voi todeta, että meillä on muutakin yhteistä kuin kukka-asetelmat tai kenkämerkit. Samaistuminen vaatii enemmän. Toivoisin, että bloggarit ymmärtäisivät myös tämän. Arvostan kuluttajana ennen kaikkea niitä bloggareita, jotka eivät takerru pelkkiin pinnallisuuksiin ja uskaltavat jakaa jotain syvällisempääkin.
Sitten siihen toiseen näkökulmaan eli blogin tuottajaan. Ensiksi kysyisin, miksi haluan ylläpitää blogia. Koska haluan jakaa asioita toisten samanhenkisten kanssa? Koska saan elantoni siitä? Koska saan mielihyvää hyvin tuotetusta sisällöstä? Koska haluan kertoa muille, kuinka kivaa just mun elämä on? Koska haluan vertaistukea? Syitä on monia, mutta vaikka kuinka vääntelen ja kääntelen asiaa, minusta olisi hyvä myöntää, että kyllä tässä on vähän sellaista narsismin vivahdetta. Halutaan ilmaista itseämme, mieluiten niin, että muut tykkäävät, eikö vain? Itse aloin pitää blogia osaksi tästä syystä, mutta myös siitä, että saan mielihyvää dokumentoidessani elämäni pieniä hetkiä kuvien ja sanojen saattelemana. Toki voisin tehdä sen yksityisesti omaan päiväkirjaani, mutta yksityisesti dokumentoidessa sitä tulee useimmin suollettua vähemmän hohdokasta arkea. Julkisesti pysyn siis positiivisempana. Eihän siinä ole mitää väärää.
Eeva kirjoitti blogiin tuotetun elämän aitouden kyseenalaistamisesta ja tunnusti, että on ihan aidosti aito. Niin…eihän se ole epäaitoa jättää jotain kertomatta. Se on vain jonkin toisen asian korostamista. Ja jos bloggari jaksaa oikein korostaa elämänsä kauniita ja hyviä asioita, huomaa kuluttajakin etsiä niitä omasta elämästään. Näin ainakin minulle kuluttajana on käynyt. Olen esimerkiksi kokenut suunnatonta iloa kukkakimpuista, joita en älynnyt ennen Eevan kuvia ostaa. En tiennyt niiden voimasta aiemmin.
Huh hah hei. Kirjoittamisen sanotaan selventävän ajatuksia. En nyt oikein tiedä. Sekava olo on edelleen. Vaikea paikka tämä nykymaailma ongelmineen.