Mulla on mennyt hyvin.

Sen huomaa siitä että

a) en ole kirjoitellut tänne (olen huomannut, että kirjoitan enemmän huonosta olosta, se on tapani purkaa asioita)

b) en ole juurikaan shoppaillut nukkeja (surullisena lohduttaa itseään enemmän niillä)

Tuli fiilis vilkaista tätä jo ’vanhaa’ blogiani. Kaikki kipeät asiat mistä olen kirjoitellut, en nyt jäänyt lueskelemaan ja tuomaan muistoja pintaan, mutta muistan kyllä kaiken ja välillä ne tuleekin mieleen. Olen silti antanut anteeksi, vaikken pysty suoranaisesti unohtamaan. Pystyn silti elämään jo niin, etten enää anna niiden vaikuttaa ja luottokin kasvaa. Luoton uudistuminen on iso prosessi, mutta tähän asti se on sujunut hyvin – paremmin kuin odotin. Tottakai on ollut mutkia matkassa. Kellä ei olisi, etenkään tällä historialla. Mutta niistä on selvitty. Välillä tuntuu, että nyt voimme selvitä mistä vain.

Mä en enää epäile motiiveja ja tahtotilaa, tai yhtään mitään. Ajattelen, että jos jotain käy missä historia nostaisi päätään, niin sitten niin kuuluisi mennä, eikä sitten mun kuuluisi olla tässä, jatkaa tätä. Sitten mä tietäisin. Ja asialle ei voisi mitään.

Mutta, ollaan seurusteltu yli 3kk, ilman häiriötekijöitä. Hengailut sitä ennen päälle, niin on jo selkeä yhdessäolon ennätys. Tuntuu oikealta, tuntuu varmalta, tuntuu ettei tästä ole enää kuin suunta eteenpäin. Vaikka se eteenpäin saa junnata tässä samassa vaikka ikuisuuden. Nyt on hyvä näin. Toki on yksi asia, missä haluaisin parantaa jo nyt vaikka heti. Se on lapset. Emme tunnu oikein osaavaan liittää perheitämme yhteen, niin tuntuu hyvin erillään elämiseltä. Enkä tarkoita isoja asioita, kun vain enemmän kokonaisilla perheillä yhdessä ajan viettämistä.

Meinasin tässä alkaa kirjoittaa huonosta mielestäni, mitä on hetken tässä ollut, liittyen vapaa-ajan puutteeseeni, mutten menekään siihen enempää. Koska me selvitään tästäkin. Ei se haittaa.

Haluan keskittyä positiiviseen.

En tiedä, koska uskallan sanoa taas r-sanaa. Vaikkei tunteeni ole missään vaiheessa kuolleet, tai ottaneet älyttömästi takapakkia siinä välissäkään. Siinä mulla on eniten historia vastassa. Kun ennen jos annoin itsestäni enemmän, avauduin tunteista, niin heti sen jälkeen alkoi mun kauemmas työntäminen. Enkä taas halua sitä. Haluan välttää sen, vaikka sitten niin etten ehkä ikinä sano sitä ääneen.

Tasan kaksi vuotta sitten koin ihan ensimmäisen eroni ikinä. Aiemmat jutut eivät olleet sellaisia, mitä olisin ajatellut olevan lähelläkään seurustelua. Eikä ehkä tämäkään ollut silloin kunnolla sitä -mutta mä en tiennyt muustakaan, tai paremmasta.

Tänään olen seurustellut tämän sydämeni rikkojan kanssa puolitoista kuukautta. (Ties kuinka monetta kertaa – mutta nyt tämä tuntuu lopulliselta.) Voiko tässä vaiheessa mitään edes sanoa, mutta meille tämä on jo aika hyvin tämäkin aika. Hyvää aikaa on kuitenkin takana kauemmin kun seurusteluaika.

Tänään on hetkittäin tuntunut pahalta ajatella kahden vuoden takaista päivää. Ihminen kenen kanssa olin oikeasti halunnut olla, ekaa kertaa ikinä tosissani. Hän jätti mut kylmästi ja tunteettomasti kuin en olisi minkään arvoinen ihminen. Hän jätti mut ollakseen jonkun muun kanssa. Jonkun, kuka oli joka asiassa hyvin erilainen kuin minä. Hän jätti mut, koska en ollut kai tarpeeksi hyvä, ja koska mussa on jotain pahasti vialla. Siltä musta ainakin tuntui kauan ja myös useamman kerran. Koska aina välillä hän sai mut taas luulemaan hyvää ja toivomaan enemmän. Kunnes taas pudotti alas.

Mutta se on mennyttä, eikä siihen ole hyvä jäämään märehtimään. Mä vielä opin unohtamaan kaiken huonon menneen ja antaa tilaa ja mahdollisuuksia uudelle. Pääsen irtautumaan huonoista muistoista. En anna niille enää valtaa niin, että ne pääsisi vaikuttamaan muhun. Hän on oppinut myös paljon, ja kyllä mä uskon hänen sanojaan. Ennen hän ei ehkä ymmärtänyt mua ja pelkäsi. Nyt hän uskaltaa. Ja haluaa. Ja tajuaa. Ja mä olen ylpeä hänestä, että hän on uskaltanut yrittää, ja on myös onnistunut tekemään selviä parannuksia käyttäytymisessään sekä asenteessaan.

Meidän pitää keskittyä nyt tähän hetkeen. Ja tällä hetkellä kaikki on nyt tosi hyvin. Vihdoin tämä tuntuu oikealta parisuhteelta, missä on suht vahva luotto siihen, ettei toinen haluaisi olla kenenkään muun kanssa. Me ollaan parhaita toisillemme. Ja mä en mitään muuta odotakaan, kun että riitän yksin.

Kuitenkin; sillä ei ole enää väliä miten asiat olivat kaksi vuotta sitten. Ainoastaan sillä on väliä miten ne ovat nyt.

Nyt mä olen matkalla onnellisuuteen ja ehkä uskallan vielä taas rakastaa.