Yksinoleminen ei oo ainakaan mulle mikään uusi juttu. Olen ollut melkein aina yksin. Joskus ennen kaikki pelkkä säätäminen ja sitoutumattomuus todellakin riitti mulle pitämään mut tyytyväisenä elämääni. Mutta nyt olisin halunnut muuta.

Vaikka välillä tuntuu, että olisi ihanaa jakaa elämää jonkun muunkin kuin vain lasten ja ystävien kanssa, niin ehkä niiden olisi aika riittää mulle. Vahvasti on tuntunut jonkin aikaa kuitenkin siltä, etten enää halua sitä säätämistäkään. Vaan haluan syvemmän kuin vain pinnallisen suhteen. Sen, että olisi se tunne, että toinenkin välittää musta ja että merkitsen sille jotain erityistä. Jos niin ei ole, niin en halua jakaa mitään osaa itsestäni. 

Mulla oli toi Lauri-tilanne, miksi koko bloginkin aloitin. Ja se tulee aina olemaan mulle yksi mun elämän merkittävimpiä asioita. Vaikkei voisi nähdä enää ehkä ikinä. (En kyllä tykkää ja edes usko tuohon ikinä -sanaan tässä.) Mutta jos nyt ainakin on niin. Niin sitten voin olla yksin. Ja se on ok. Mä olen kuitenkin kokonainen ihminen muutenkin, ilman ’toista puolikasta’. 

Saatoin toimia vähän typerästi (taas) hetki sitten, mutta mä en kadu mitään. En kadu ainoatakaan sanaani tai tekoani. En halua enää edes ajatella, että ”kunpa ei olisi ikinä tavattu”, koska mä uskon, että meidänkin kuului kyllä tavata. En kyllä siihen osaa ottaa kantaa, että olenko kasvanut vahvemmaksi sen takia. Kuitenkin mitä tahansa olen höpötellyt missä tahansa mielentilassa, niin mä olen kyllä sanojeni takana. Ja tiedän, että toinenkin sen tietää. Ja sen, että haluan vain hyvää. Ja, että hänkin haluaa mulle vain hyvää. Parasta.

Mua surettaa vain kun ei voi pitää elämässä ihmistä kenestä välittää. Mutta asiat ei tapahdu pakottamalla. Pitää luottaa, että kaikki menee niinkuin niiden kuuluu mennä. Elämä johdattaa kyllä oikeaan suuntaan. Joskus on niitä harjapolkuja mutta pitää luottaa, että lopulta löytyy se oikea reitti. Niille on oikeat hetket. 

Mä tulen vielä olemaan onnellinen. 

Tosin just nyt tällä hetkellä tilanne vaatii suklaata sekä Kaunotarta ja Hirviötä. Vaikka olen nyt yrittänyt välttää noita tollaisia lihottavia asioita.

”… Mutta ruusu, jonka hän oli prinssille antanut, oli lumottu. Jos prinssi oppisi rakastamaan toista ja saisi vastarakkautta ennen kuin sen viimeinen terälehti putoaisi, loitsu murtuisi. Jos niin ei tapahtuisi, hän jäisi hirviöksi ikuisiksi ajoiksi.”

Mulla on paljon asioita päässäni, mitä haluaisin purkaa, mutten uskalla mennä yksityiskohtiin. Ehkä olisi parempi keskittyä elämässä ihan kaikkeen muuhun kuin miehiin. On paljon asioita, mitä elokuvat eivät opeta tällaisille rakkausalan amatööreille kuin minä. Ja mistä muualta sitä opin saisi, kuin tutuilta, lehdistä tai telkkarista. Jos ei ole omakohtaisia kokemuksia. Olen tiedoissani ihan tyhjän päällä mitä tekisi ja miten tekisi ja miksi näin ja häh mitä ihmettä?!?

Jos elokuvassa heillä on vahvat tunteet toisiinsa, ja tiellä vaikka mitä esteitä, niin yleensä he silti löytävät kuitenkin lopulta keinon olla yhdessä, vaikka vasten koko muun maailman tahtoa. Mites sitten jos jostain syystä, tunteista ja kipinöistä (jopa liekistä) riippumatta, ei jompikumpi tai kumpikaan vaan voi alkaa juttuun? Mitä sitten tapahtuu? Miten ne tunteet pitäisi käsitellä? Mä en ymmärrä mitään, että miksi.

En kuitenkaan usko että aito rakkaus tms. väistyy ikinä. Se tulee taas jossain vaiheessa eteen ennemmin tai myöhemmin. Asiat tapahtuu, jos ne on tapahtuakseen.

Yritin ladata tinderin taas, mutta se ei onnistunut. En sitten tiedä, onko joku yleinen tinder-jumi, mutta mua ei sinne päästetty. Ehkä sekin on merkki, ettei mun kuulu edes mennä sinne. Ei mua kyllä juurikaan edes kiinnosta nyt tutustua uusiin miehiin, eikä edes jutella niiden kanssa. Olisin vain halunnut löytää yhden. Joku mun tyylinen (ne on harvassa) oli laittanut mulle jopa superin, mutta laitoin vahingossa rastin. Laitan niin paljon rasteja, niinkuin alle puolen sekunnin vilkaisulla ja vain ekasta kuvasta, niin sormeni ovat tottuneet siihen liikkeeseen. Sen väärin painaminen harmitti silloin ehkä sekunnin murto-osan, mutta olin silloin juuri tavannut Rasmuksen, joten ajattelin, ettei mun kuulunut nyt löytää ketään muuta. Mä keskityn kuitenkin yhteen kerrallaan. Mietin vain, että jos lataisin tinderin uudestaan, niin voisinko nyt löytää sen saman miehen. Entä jos se olikin vaikka se sama mies kenet tapasin viime viikolla lapseni harrastuksessa. Enkä viitsinyt kysyä siellä hänen parisuhdetilannettaan. Tyyli täsmäsi, mutten siitä tindermiehestä muistakaan mitään piirteitä, kun alle puoli sekuntia vain sen kuvaa näinkin.

Mulle tulee jatkuvasti eteen teema, että hyväksi havaittua ei kannattaisi vaihtaa. Pari viikkoa sitten jonkun asiakkaan suusta, vaikka hän nyt puhui tuotteista, mutta mä ajattelin sen myös suhdemielessä. Ja eilen joku toinen asiakas sanoi myös samaa. Musta tuntuu, että mulle yritetään jostain ylempää tuoda viestiä, että mun kuuluisi pysyä jossakin vanhassa. Miehessä. Siis mulle entisessä, en välttämättä tarkoita iällisesti vanhassa.