©Anni http://anninjorinat.blogspot.fi/ -blogista

”Nyt jos tähän aletaan, niin se on ikuisuus-juttu.” Se jopa kuulostaakin pelottavalta. Mutta hän oli omalta osaltaan kyllästynyt jahkailuun aiemmissa leikeissään, kuten minäkin. En halunnut alkaa vain leikillä. Siksi koeaika. Jottei vielä tarvitse päättää mitään vakavaa. Mistä tulisi sitten ehkä pettymään. Ja sattumaan vain enemmän.

Oli pari viikkoa kun tunsin olevani paremmin läsnä koko elämässä. Olin paremmin läsnä lapsissani. Tein paljon päätöksiä, missä haluan itse parantaa. Oli sitä intoa. Viikon oli lähes täydellistä (vaikkakin lisämausteena pelko ja epävarmuus -mutta ne nyt on välttämättömät viime suhteen jälkeen), toinen viikko jotain yrittämistä ja tsekkailua.

Luulen, ettei mitään koeaikaa enää ole. Ainakaan tässä ei ole käyttäydytty enää niin, ja keskustelumme on antaneet siihen suuntaa. Kaikki päättyi yhtä nopeasti kuin alkoikin. Säälittävää, kun ei pääse edes sovitun koeajan loppuun. Päässä soi sanat ’epäonnistuja’, ’luuseri’ ja kaikki muu, mikä muistuttaa mua siitä, ettei musta ole mihinkään.

Päätimme koeajan ennakkoon loppumisen luultavasti kuitenkin tavallaan yhdessä, ja niin ettei ’suhde’ jatku. Oli selvillä mitä kumpikin haluaa, ja mihin kumpikin pystyy/ei pysty. On puhuttu ongelmista ja mistä ne ehkä johtuu. Se, että miksi ei, tuli selväksi. Tällä tavalla mun viime suhteenkin olisi kuulunut päättyä.

Taas oli tuossa päivä (tai päiviä), että tuntui etten saa mitään aikaiseksi. Makaan yksin huoneessani sängyssäni koko päivän. Välillä nousen laittamaan ruokaa tai ”pyyhkimään!”. Huudan kehotuksia mennä suihkuun ja lopettaa välillä pelaaminen. Lapsetkin tietenkin kaipaisivat huomiota. He kaipaavat äitiä. Milloin viimeksi mä olen heille sitä ollut? (Paitsi tämä viikon-parin boosti.) Olen vain yrittänyt korjata itseäni, niin että olen hoitanut heidän kanssaan vain välttämättömyydet, en mitään ylimääräistä. Joskus ajattelin olevani omille lapsilleni paras mahdollinen äiti, mutta nyt mun täytyy tsempata siinä paljon, että pääsisin taas sille tasolle. Miten ihmeessä jotkut miehet voi saada niin sekaisin? Eivät he niin ihmeellisiä otuksia sentään ole.

Mikä minä olen? Sairas ihminen? Onko sairautta olla riippuvainen toisesta ihmisestä, riippuvainen (mahdollisesta) parisuhteesta, riippuvainen toisen hyväksynnästä? Rasmuskin sanoi, että mun  itsevarmuus ja onnellisuus on siitä kiinni –jostain seurustelusta. En tiedä onko se niin. Voiko se olla niin, kun en edes ole juurikaan kunnolla seurustellut, enkä tiedä mitä se voi parhaimmillaan olla. Ja musta mulle riittäisi vähemmän. Olisin onnellinen ns. hengailusuhteessakin (ei seurustelua, muttei muita kumppaneita). Aktiivista viestittelyä ja silloin tällöin näkemistä, eikä haittaa jos välillä tulee säädettyä jotain. Mutta silti yksiavioisesti. Yritän arvostaa itseäni sen verran, etten ala mihinkään, jos en ole ainoa. Mä haluan vain jotenkin tulla tykätyksi, hyväksytyksi ja pitää hauskaa. Tietenkin myös tulla rakastetuksi, mutta se olisi jo liikaa vaadittu, joten jätän sen listasta pois. 

Miksen mä voi olla onnellinen siitä kun olen terve ja mulla on terveitä lapsia? Ja tällä hetkellä työpaikkakin. Ja kavereita ja ystäviä. Mulla ihan ok koti (vuokra-asunto), terveet jalat, pyörä ja bussikortti. Mun vanhemmat on lähellä ja elossa, vaikkei niin hirveän läheisiä ollakaan. Mä pidän kauniista asioista, ja mulla on paljon niitä. Mutta miten se sanotaan; rumat ne vaatteilla koreilee. Yritänkö sitä kautta kuitenkin miellyttää ja saada hyväksyntää, vaikkakin omalla oudolla tavallani? Mun silmiin kauniit asiat kun ei ole läheskään kaikille muille kaunista, vaan ehkä vähän friikkiä tai outoa, tai mautonta. Niin en oikein osaa sitäkään tehdä oikein.

Miksen voi saada lähelleni ihmistä, kuka pitää musta sellaisena kuin olen, ja siinä elämäntilanteessa kuin olen? Saisin sen puuttuvan palasen edes sivustalle häilymään jotenkin.

En aio etsiä minkäänlaista kumppania pitkään aikaan. Ehkä tässäkin ’suhteessa’ päätös olla yksin, voisi olla myös mun päätös. Mun täytyy ensin saavuttaa onnellinen äitiys ja rakastaa itse itseäni. Mä olen pitänyt itsestäni lähinnä vain silloin kun joku muukin on pitänyt musta.

Kyllä mua taas sattuu, mutta eri tavalla kun viimeksi. Koska nyt on saanut jotain informaatiotakin, eikä jäänyt vain selittämättä yhtäkkiä tyhjän päälle. 

En haluaisi silti luopua nyt ihan kokonaan Rasmuksesta, kuten jouduin tekemään jo Laurin kohdalla. Mä ehkä voisin olla tekemisissä kaikesta huolimatta, vaikka tietäen ettei ole kysymys suhteesta. Tai en tiedä pystyisinkö, mutta voisin kokeilla. Mutta sehän ei tietenkään ole yksin mun päätös.

… ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.
 

Ajattelin jättää blogini ulkopuolelle tämän hetkisen asiani, mutta mulla on taas tunne, että mun täytyy purkautua. 

Tässä on hetken ollut kuvioissa nyt Rasmus. Ja tämän kanssa tulee kovasti esille kaikki entiset ’virheet’ kuin viime suhteessanikin. Mä varmistelen aluksi opitut virheeni ”pystytkö toimii niin ja näin, koska viimeksikin mua satutettiin sen kautta, niin tarviin tähän tiedon ja lupauksen, etten kohtaa taas samaa ongelmaa?” Koeajalle lähteminen on kuin työhaastattelu, missä molemmat latelee omia ehtojaan siitä, miten toivoisi nyt asian menevän paremmin kuin viime suhteessaan. Sitten kun ehtoihin on suostuttu, niin tavallaan ollaan, mutta tavallaan ei ja tavallaan ei uskalleta ajatella ja toivoa yhtään mitään. Samalla tavalla kuin aiemminkin ’suhde’ ja mielipiteet aaltoilee, että välillä on niin hyvä mieli, mutta välillä pelkään ja tuntuu tietenkin se epävarmuus ja kaikki. Ja mä en edes odota että suhteet olisi helppoja. Olen enemmän tunne- kuin järki-ihminen. 

Miksi mies kirjoittelee ja puhuu ensin kuinka haluaisi mitäkin, ja kuinka tykkää musta ja kun sitten annan mahdollisuuden eli otan koeajalle (kyllä, mulla on nykyään käytössä koeajat, jos se nyt turvaisi mua jotenkin), niin sitten hän taas etääntyy ja tuntuu ettei tiedä oikein mitä haluaa? Tai mihin pystyy. Halu ja pystyminen on eri asiat. Joskus oikeasti voi haluta, vaikkei pysty. Mä haluan tsekkailla rauhassa ennen mitään ’päätöksiä’, mutten tiedä estääkö se silti sydäntä taas särkymästä. Mutta voi ainakin uskotella itselle, ettei tässä edes ollut kyse alunperinkään mistään kummemmasta. Pääasia koeaikaan omalta kannaltani on se, että näen pystynkö luottamaan ja olenko itse oppinut ja kasvanut suhdeasioissa. Pystynkö nyt enempään kuin viimeksi. Ja uuden miehen kohdaltakin odottaa kasvua, siihen että onko hän nyt valmiimpi kun edellisen suhteensa kanssa, mikä tiettävästi on mennyt pilalle, jos mun kanssa alkaa mihinkään. Annan hänellekin mahdollisuuden myös yrittää pystyä. Viime suhteen jäljiltä mulla luotto kaikkiin miehiin on lähellä olematonta, vaikka olenkin sinisilmäistä ja helposti höynäytettävää tyyppiä.

Mä en tiedä, olenko ollut nyt Rasmuksellekin pelkkä hairahdus. T a a s. Sehän on mun rooli parisuhdemarkkinoilla. Kaikki eivät ole prinsessoja ja kaikille ei ole prinssejä. Jotkut on sisarpuolia ja jäävät ilman prinssiä. Mun kyllä pitäisi ehdottomasti saada olla prinsessa.

Ehkä mä vain käsitän kaiken väärin ja mun pitäisi oppia hölläämään. Ehkä kaikki onkin ihan ok, ja tää tunne on vain mun päässä. Mutta viimeksikin kun musta tuntui tältä, niin kaikki ei ollut ok, vaikka uskottelin itselleni niin. Myöhemmin selvisi, että asiat olikin olleet niinkuin pelkäsin. Kyllä mä voin oppia hölläämään, mutta sitten kun luottamus on saavutettu. Rikotut ihmiset ei välttämättä toimi heti niinkuin pitäisi. Sitten vasta on aika höllätä kun näen, että mies arvostaa mua ja ymmärtää mua. Mä olen kyllä yrittänyt. Yrittänyt enemmän panostaa. Onko ihmiseen panostaminen sitten huono asia ja ahdistavaa ja väärin? Eikö sen pitäisi olla hyvä juttu? Panostaa ja yrittää – vai höllätä ja ottaa rennosti? Pitäisikö mun olla kuin mitään ei olisi, mutta hänen ottaessa yhteyttä kun häntä huvittaa, niin silloin olisin vain mukana jutussa? Periaatteessa ehkä sekin voi olla ok. Sellainenkin voisi olla mulle toimiva juttu. Enhän mä edes osaa ja ole tottunut ’oikeisiin suhteisiin’. Mulla on vain se yksi tärkein asia, missä pitäydyn. Mun raja on se, että mun täytyy olla kaikesta huolimatta aina ainoa nainen.

Miten mä voisin kasvaa vahvemmaksi, etten ottaisi kaikkea niin itseeni? Miten sen voi lopettaa että pahan mielen tullessa tekee aina vaan taas Nanat ja pitää mennä lapsilta piiloon suihkuun itkemään? Voinko mä nyt tässä vain päättää etten enää ikinä vuodata yhtäkään kyyneltä kenenkään miehen takia? Meneekö se päätös yhtä mönkään kun päätös etten syö nyt sataan päivään yhtään suklaata? (Olen joskus pystynyt siihen – enkä edes laihtunut sinä aikana grammaakaan. Sitä paitsi nykyään syön enemmän raakasuklaata tai noin 70% tummaa suklaata, mikä nyt voi olla verrattavissa salaattiin, koska kaakao kasvaa puissa.)

En tiedä miten tämä tuhkimotarina tulee jatkumaan. En uskalla ajatella mitään.