No mä tein sen kuitenkin taas. Olen ladannut tinderin. Mulla on näemmä on-off suhde tinderiin. Joku viha-rakkaus suhde.

Tämä kuitenkin sopivasti jatkaa eilistä huono itsetunto-postaustani, mutta deittailun kannalta. 

Taas uudelleen käynnistyneen Tinder-kauteni aikana olen nyt huomannut taas saman asian kuin ennenkin. Jos tulee vastaan komea mies, niin en ajattele olevani hänen arvoinen. Komeita siellä on enintään 1/100. Mutta olen selannut ehkä tuhansia miehiä. Itse ainakin haen sieltä ”oman tasoista” seuraa. En sitten tiedä osaanko luokitella itseäni samoin kuin muut luokittelisi. Mutta niille komeille miehille en yleensä paina sydäntä. No, ensiksikään he eivät yleensä ole sitä rokkityyliä, mutta kun mun täytyi laajentaa tätä valikoimaani. Rumempaan en mielellään laajenna. Ruma rokkari vielä ehkä menisi, mutta jos pitäisi ottaa ruma tavis. Mutta rumat rokkarit on mun kohdalla olleet usein rumia taviksia livenä. En tiedä miksei ne päivittäin pukeudu siihen rokkityyliin, etenkin jos kaikki kuvat henkii rockhenkisyyttä. Joten laajennus koskee luonnollisesti vain komeita. Pääpaino on kuitenkin edelleen siinä keskikastissa mihin itsekin oletan kuuluvani. (Anteeksi vielä kun sanoin tässä, että joku olisi ruma.)

Mä kuitenkin laitoin muutamalle komealle sydämen, ja niistä tuli mätsit. Melkein kaikesta tulee mulle aina match. Laitan itse aika vähän sydämiä ylipäätään. Pari on kyllä rock-henkistä komeaa. Ja tuntuu, että se on mulle vielä suurempi kynnys. Koska ne on oikeasti mun makuun, ja sen lisäksi hyvännäköisiä. Toiselle en ole vielä uskaltanut aloittaa keskustelua. Ja mä en ole naisia, ketkä odottaa miehen aina laittavan ekan viestin. Voin hyvin laittaa itsekin. Toisen kanssa on vaikea keskustella, ja en jotenkin tunne joko rohkeutta tai intoa. Kirjoitan hyvin ei-mun-tyylisesti, lauseen tai pari yleispätevää asiaa. En sitten tiedä pelkäänkö enemmän minkä kuvan annan itsestäni ja yritän olla tarkka. Ehkä en halua taas olla outo hölösuu. Ja pelottaa miestä tiehensä. Todellisuudessa ajan ehkä enemmän näin pois, kun en ehkä vastaa mitään yli vuorokauteen. Koska en keksi sanottavaa. 
Jos olisi sopiva ja oikea kumppani, niin sille kyllä keksii puhuttavaa mistä vaan. Niin mä uskon. (Eli vaikka joku eräs ottikin mun höpötykset negatiivisesti, niin se oli multa vain kohteliaisuus häntä kohtaan.)

Toiselle, kenelle en ole vielä edes aloittanut keskustelua, niin hänen kohdallaan käyn välillä tarkastamassa onko hän postanut mut mätseistä. Ehkä olin pelkkä vahinkopainallus. Ja mietin, että miksi kumpikaan näistä on edes laittanut mulle sen sydämen? Mitä he voivat mussa nähdä? Tuollaiset, ketkä voisi saada kenet vaan. Ja vaikka he ovat rock-tyyliä, niin eivät ole silti sitä niin liikaa, ettei tavalliset naiset kiinnostuisi heistä. Ja on hirveästi tavallisia kauniita naisia. Ja oikeastaan usein komean rock-miehen rinnalla näkeekin juuri sellaisen tavallisen kauniin naisen. Mä en ole tavallinen, enkä kaunis. Hyvänä päivänä saatan olla söpö, mutta kasvojeni malli on sellainen ettei musta saa kaunista. Kauniilla on kauniit kapeat kasvot, ovaalit. Mulla on kulmikkaat. Ne on yleensä söpöjä eikä kauniita, jos ulkonäkö on heidän puolellaan. Tämä kasvojenmuoto on ehkä vähän sellaista Kate Hudson-mallia.

Näin viime yönä unta, että olin tindertreffeillä. Mies oli kyllä eräs julkkis, mutta luulen että se vain sattui nyt unessa olemaan se, mutta muuten viestitti asiasta, että miltä musta tuntuu jos en ole mielestäni toisen tasoinen. Unessa treffeillä mulla oli ylimääräinen olo. Tuntui, ettei mies oikein keskittynyt muhun. Koko ajan tuli vastaan jotain mua kiinnostavampia ihmisiä. Naisia ja miehiä. Oli tunne, etten voisi kuulua tuon miehen elämään. Etten ollut tarpeeksi hyvä. Miksi hän oli edes laittanut mulle sen sydämen? Miksi hän halusi tavata mut? Kun nähtävästi olisi paljon muutakin kiinnostavampaa tekemistä. Mä en ollut tarpeeksi kiinnostava. En ollut tarpeeksi yhtään mitään. Oli olo kuin olisin joku hännystelijä kuka vain kulkee hänen perässään.

Mutta vaikka itsestä tuntuisi miltä, niin pitäisi yrittää muistaa, että tinder-tapauksissa toinenkin laittoi sulle sen sydämen. Joten turha ajatella, ettei häntä voisi yhtään kiinnostaa tutustua suhun. Ainakin mulla on tuoreita kuvia, suurinta osaa ei muokattu ollenkaan, joku on mustavalkoiseksi. Ja vaihtuvasta hiustenväristä ja hiustenpituudesta huolimatta olen livenä hyvinkin kuvia vastaava ja tunnistettavissa.

Ja asiasta toiseen; vähän kyllä ärsyttää lähestyvä Ystävänpäivä. Mä haluaisin pitää sitä rakkauspäivänä, niinkuin Valentine’s Day. Eikä tavan ystävät saa mua silloin mitenkään paremmalle mielelle. Mukavaahan se on taas vaan itkeä…

Itsetunto ja itsevarmuus menee helposti sekaisin, vaikkei ne tarkoita samaa asiaa. Saatan itsekin mennä niissä sekaisin jopa tätä juttua kirjoittaessani, mutta yritän jollain tapaa pysyä asian ytimessä.  Nopealla googletuksella tuli tämä selite wikipedialta (tämä on suora screenshot sieltä): 

Itsevarmuus taas oli selitetty niin, että itsevarma on sellainen, kenellä on itseluottamusta. Ja itseluottamus on uskoa siihen, että suoriutuu tai selviytyy.

Jossain varmasti olisi paremmatkin selitykset.

Mutta mitä ne mulle tarkoittaa ja miten itse ne koen? 

Mulla on todella huono itsetunto. Ja siihen on varmasti vaikuttanut muiden käsitykset musta. Alkaa uskomaan itsekin sen, mitä luulee muiden uskovan musta. Olen ennenkin sanonut, että olen ollut aina ehkä se outo lintu. Se vähän (tai vähän enemmänkin) höpsö ja friikki. 

Mun vanhemmat on omalla tavallaan erikoista sakkia. En muista, että mua olisi kehuttu tai kannustettu. Ei lapsena, eikä nyttenkään. Ei siitä ole kauaa kun sanoin heille hakevani töitä, niin toinen vanhemmistani hyvin kannustavasti sanoi että ”ei sua kuitenkaan valita, sinne hakee tosi moni”. Jos omilta vanhemmiltaankaan ei saa luottoa kykyihinsä ja kannustusta, niin mitä voisi edes kuvitella? Mun vanhemmat ei itsekään ole kummoisia mistään, mutta vaikuttaa siltä, etten ole antanut heille kunnioituksen aihetta missään. Jos saan työpaikan, ei onnitella. Ehkä sanotaan ”jaahas, milloin aloitat?” Mulla ei ole ollut merkittäviä töitä mistä kehua ja olla ylpeä. Ja unohtamatta sitä, että olenhan mä ikisinkku. Olen tuonut heille lapsenlapsia, mutta aviottomia sellaisia (niitä ei saa tulla tietenkään lisää). Se on vissii nykypäivänäkin vielä niin iso, hävettävä juttu. Joten mulla on huono itsetunto siinä, etten usko itsekään, että pystyn mihinkään. En ainakaan tarpeeksi hyvin enkä tarpeeksi merkittäviin asioihin.

Jos miettii ulkonäön kannalta, ulkonäkö voi viestiä itsevarmuudesta, mutta itse en oikein usko, että niillä olisi mitään tekemistä keskenään. Joillakin tietysti voi olla, ja jotkut saattaa määritellä sen perusteella. Tosin joskus voi nimenomaan huonosta itsevarmuudesta kärsivä peittää sen rohkean ulosannin alle.

Mutta, vaikka ehkä olen omalla tavallani hyvinkin huoliteltu, en usko, että kelpaan muille. On hetkiä millon olen itse sinut itseni kanssa, mutta yleensä mietin, no en ehkä olevani ruma, mutta jollain tapaa kelpaamaton muille tällaisena. Joskus ennenvanhaan ehkä tavallani yritin hakea hyväksyntää ulkonäölleni ottamalla osaa pienempiin paikallisiin missikilpailuihin. Silloin joskus kun olin nuorempi ja hoikempi. Ehkä kaipasin jotain vakuuttelua siitä että kelpaisin.

Nykyäänhän teineillä vaikuttaa olevan tapana kehua toisiaan. Ainakin somessa. Uusi kuva ja hetkessä sata tykkäystä ja sydänreagointia ja litania kommentteja mitkä menee näin: oot niin kaunis/ ei kun sä oot kaunein/ eikun ite oot, senkin kaunotar/ oot niin kuuma/ ite oot kuumis/ sä oot niin täydellinen/ oot maailman kaunein jne… Jossain vaiheessa tollainen toiminta vähän inhotti mua, mut nyt mietin kuinka hyvä asia se on tuossa iässä kun oman arvon tunnetta luodaan. Onhan kehuminen aina ennemmin hyvästä kuin pahasta. Ja kehuminen on paras jos tulee joltain itselle merkittävältä, vaikka ystävältä. Ei niillä kadulla seisoskelevien random juoppojen sanoilla ole mitään merkitystä.

Mutta siis, no olen vanhempaa ikäluokkaa (<- kuulostaa kamalalta), eikä mun aikaan ole ollut tuollaista toisen ylistämistä somessa. Tosin kyllä nykyäänkin kuulen kun kavereitani kehutaan livenä ja somessa, niin ehkä se ei ole kuitenkaan vain asia mitä tässä iässä ei koeta, vaan koskee lähinnä mua. Mutta en siis ikinä kokenut tuota asiaa muullakaan tapaa. Mua ei ikinä sanottu kauniiksi. Ehkä syy on siitä etten sitten ole, vaan olen sitten ehkä lähinnä ruma kuin ämpäri. Ehkä mä edelleen olen vain se outo. 

Mun ulkonäköä ei ole ikinä kehunut kukaan muu kuin satunnaiset miehet, ketkä ei hae musta mitään oikeaa ja merkittävää, joten tuskin he ovat olleet tosissaan, vaan sanoneet vain siksi kun heillä ollut joku hetkellinen päämäärä tavoitteena mun suhteen. Ehkä pelkkä esineellistäminen tai jollain tapaa nöyryyttäminen. No, se mun eksä sentään silloin joskus aiemmin sanoi mua kyllä kauniiksi. Hän onkin ainoa ihminen kuka sai mut hetken tuntemaan, että mullakin olisi jotain väliä, ja että voisin olla ihan kauniskin. Ja menin lankaan ja uskoin, että ehkä nyt ekaa kertaa joku oikeasti oli sitä mieltä. Ja jos olen kaunis, niin olen ehkä muutenkin hänen mielestään jotenkin hyvä. Ja mulle kyllä riittäisi, että olisin kaunis vain poikaystävän silmissä. Muiden mielipiteillä ei olisi silloin väliä, enkä tarvitsisi enää muualta sitä huomiota.

Mutta itsevarmuus ulkonäön ja koko ihmisyyteni suhteen karisi sitten entisestään. Jos mies, kenelle aiemmin olin ’parasta mitä hän voi saada’, hän kuitenkin jättää mut ja ottaa tilalle jonkun mielestäni vielä muakin epätäydellisemmän, niin mulla on ehkä vääristynyt minäkuva ja vääristynyt kuva muista. Mä luulin, että olisin kelvannut hänelle, ollut hyvä ihminen ja riittävä, mutta yhtäkkiä en ollutkaan riittävä. Mitä mun olisi pitänyt olla enemmän? Yhtäkkiä olin vain huono ihminen. Koska luulisi, että jos olisin hyvä ihminen niin olisin kelvannut. Nyt olinkin huono. Ja jos en hänelle kelvannut, tuskin kelpaisin muillekaan. Tiedän, että toi kuulostaa väärältä, mutta siltä musta edelleen tuntuu.

No, mun itsetuntoni ja kaikki muut itsehommelit ovat vaan huonontuneet, niin en enää alkaisi mihinkään parisuhteisiin. Tiedän, ettei musta ole enää siihen. Mä en kestäisi sitä, että mua rikottaisiin taas lisää. Haluaisin kyllä sitä jotain mitä näen ympärilläni – kun mies katsoo ja koskettaa naista rakastuneesti. Mutta en usko, että mua varten on olemassa sellaista.

Monet saattaa luulla mut tavatessaan, että mulla olisi hyvä itsetunto sekä itseluottamus. Itsevarmuus on kuitenkin asia mitä pystyy tsempata itselleen ihmisten ilmoilla, kun kasvattaa sitä kuorta. Mutta se jos näytät ja vaikutat itsevarmalta, niin se ei tarkoita, että olisit sitä. Mä esimerkiksi en ehkä näytä, että otan nokkiini jonkun sanoista. Mutta kun meneen kotiin illalla niin ne voi edelleen satuttaa mieltäni. Ei välttämättä ole vahva, vaikka siltä voisi muiden mielestä vaikuttaa.

Sinällään surullista, että pitää itseään huonona ihmisenä muiden ihmisten ajatusten, kommenttien, kommentoimattomuuden ja torjuntojen takia. Mutta kehujen voima on kuitenkin yllättävän suuri.

Mä en osaa neuvoa, kun en sitä tiedä, että miten oppisi uskomaan ja luottamaan itseensä. Pääsemään ajatukseen, että kelpaa ja riittää ja on hyvä ihminen, ja jopa nättikin. Jos te olette kirjoittaneet aiheesta, niin vinkatkaa blogikirjoitustanne kommenttikentässä. 🙂