Vai meneekö se niin, että isällä on oikeus lapseen? Tai että isällä on oikeus olla olematta isä?

Nämä asiat on vain tosi vaikeita. Sen olen huomannut.

Edellisessä postauksessani kerroin kuinka salasin kaiken alussa. 

Lapsen ollessa taapero aloin kuitenkin kokea omatunnontuskia, ja sitten sen tein; kerroin tälle kundille lapsesta. Ajattelin, että pääasia että kerron, että hänellä on oikeus edes tietää. Edelleen ajattelin olevani vain kiltti siitä etten vaadi mitään. Annan vain asian olla. Ei hänen tarvitsisi tämän takia muuttaa elämäänsä mitenkään. Mutta, että olisin lopulta ollut rehellinen, ja sain asian pois omatunnoltani. Tietenkin voi ajatella miten iso juttu tällainen myös miehelle on, mutta jotenkin ajattelin, että koko juttu olisi hänelle kuitenkin yhtä tyhjän kanssa. Ei mulle tullut mieleenkää, että häntä yhtään kiinnostaisi, tai että olisi edes tarvinnut tietää. Eikä todellakaan, että voisi haluta mitenkään juttuun mukaan. Ei tietenkään pitäisi ikinä vain olettaa jotain toisen puolesta. En sitten tiedä mitä asioita hän on käynyt päänsä sisällä läpi. Mä saatoin aika suoraan sanoa että kerronpa nyt vain mutta haluan hoitaa kaiken yksin. Luulin tietenkin, että hän siitä sanoisi jotain takaisin jos olisi kanssani eri mieltä, eikä vain hiljaa hyväksyisi päätöstäni. Hiljaa hyväksymällä mä taas oletin että kaikki on hänellekin ok näin. Ja sitten mä taas vain suljin asian pois, mitään kysymättä jätin tästä ulkopuolelle. Eihän sekään ole reilua. (Jos Karmaa mietitään, niin ehkä tästä kaikesta miten olen väärin toiminut tätä miestä kohtaa, niin mua on siitä rankaistu myöhemmin. Että nyt kun mutkin vain suljettiin ulos.)

Jossain vaiheessa ilmoitin hänelle, että jos kiinnostaa niin saa kyllä tutustua lapseen, mutta vain jos on sitten tosissaan. Lapsen kannalta ei olisi kivaa jos tapaa kerran tai pari, ja sitten olisi kuin mitään ei olisikaan. Tämä isähenkilö sanoi silloin, että on kyllä miettinyt asiaa, ja että jos joskus sitten jossain vaiheessa, mutta nyt hänen parisuhteensa tilanne ei kestäisi tätä. Annoin taas olla. Mä olen vain liian kiltti. Monihan on mulle puhunut, että voisin vain talsia lastenvalvojalle ja vaatia asioita. Vaatia sitä mihin lapsella on oikeus.

Lapsi on tässä nyt muutamia vuosia kasvanut ja puhunut enemmän miksi hänellä ei ole isää, ja ’eikö se vain voisi löytyä jostain’, joten mullakin on noussut paineet yrittää saada enemmän aikaan. En kuitenkaan haluaisi pakottaa miestä mihinkään. Haluaisin, että hän tekisi sen vapaaehtoisesti omasta halustaan. Mutta välillä vähän muistuttelen tästä lapsesta. Mulla ei ole ikinä ollut, eikä ole, yhtään mitään tätä henkilöä vastaan. Mutta jos hän ajattelee mua jotenkin huonona ihmisenä, niin ehkä mä ansaitsen sen.

Nyt hänen parisuhteensa tilanne on eri, joten tavallaan hän pystyisi nyt miettiä asiaa itsensä kannalta, ja lapsen kannalta. Kun jos aiemmin on miettinyt kumppaninsa ja parisuhteen kannalta. Tietenkin mä haluaisin, että lapseni voisi tutustua isäänsä. Mutta on meillä tässä sitä ennen paljon puhuttavaa, ja selvitettävää. Enkä olisi noin vaan lasta hänen eteen työntämässä. Mutta vähän ajatuksena, että jos pikkuhiljaa asia voisi johonkin suuntaan edistyä. Niin että se olisi lapsen kannalta parasta.

Mulla on ollut elämässä vähän erikoisia tilanteita, ja kyllä mä välillä mietin olenko toiminut joissain asioissa väärin. Varmasti olen. En usko, että on olemassa ketään, kuka ei ole yhtään virhettä tehnyt.

Ja vaikka monet sanoo ettei ehkä tekisi mitään asioita eri tavalla – koska kaikki tilanteet ja päätökset ovat tehneet meistä sen mitä olemme nyt, niin mä kyllä myönnän, että nyt tekisin monia menneitä asioita eri tavalla.

Meinasin pitää lapsiasiani blogin ulkopuolella, mutta mä haluan kirjoittaa asioista mitkä mietityttää. Ja voihan samantyyliset asiat mietityttää muitakin. Musta itsestäni olisi kiva kuitenkin lukea muilta vastaavia kokemuksia, ja etenkin jos he ovat keksineet niihin ratkaisuja. Niin ehkä munkin kokemukset auttaa jotakin. Vähintään sillä ’älä tee näin’ -esimerkillä.

Mulla olisi jokaisen lapsen kohdalla erilaiset tarinat. Yhden lapseni kohdalla on nyt tullut esiin ajatus mahdollisuudesta tutustua isäänsä. Tai joku toive.

Kun lapsi kasvaa, niin tietenkin hänkin miettii, puhuu ja kyselee enemmän. Ja jossain vaiheessa mun tehtävä on edes yrittää antaa niitä vastauksia. Vaikka tietenkin lapsen ikätason mukaisesti.

Olen ollut tekemisissä tämän lapsen ’isän’ kanssa silloin tällöin. Vähän, mutta silti tekemisissä. Ollaan törmätty sattumalta ja moikattu, välillä juteltu. Juteltu kylläkin musiikista, ja joskus lapsesta. Joskus harvoin olen laittanut viestiä, noin kerran vuodessa, jonkun tärkeän asian tiimoilta. Olenko mä ollut huono äiti ja huono ihminen kun tiedän ’isästä’ jotain, mutten ole kertonut lapselle mitään? Varmaan olen. Joskus saan vielä kuulla siitä.

Aloitan alusta. 

Joskus vuosia sitten tapasin tämän kundin baarissa. Tutustuimme. Ja sitten joskus tapasimme uudelleen, ehkä muutaman kerran. Mä olin ennen hyvin itsenäinen, enkä edes hakenut mitään vakavia juttuja. Kai mä halusin vain pitää hauskaa. Jos nyt lasketaan virheitä, niin tässä tuli ensimmäinen sellainen, koska emme kumpikaan olleet huolellisia niinä hetkinä, ja tulin raskaaksi. Toinen virhe oli se kun tein kaiken salaa yksin. Tein raskaustestin itsekseni, enkä siis edes kertonut hänelle, että olin raskaana. Olin vain lakannut vastaamasta viesteihin. (Ja mun mielestä toi on niin inhottavaa. Ehkä karma on sen mulle kostanut nyt sen, koska monta miestä on vain ’kadonnut’ mitään sanomatta.)

Päätin lapsesta yksin, olin raskaana yksin, synnytin yksin ja kasvatin lapsen yksin. Tiedän kyllä nyt, että isänkin kuuluisi saada tietää. Mutta en välittänyt, vaan salasin. Ajattelin, että meidän on helpompaa näin. Että mun on helpompaa näin. Ja kyllä mä ihan oikeasti ajattelin häntäkin. Ajattelin että lapseton ihminen, kuka elää erilaista elämää, että oma elämä on ns. vielä kesken, eikä olisi valmis lapseen. Etenkään näin, kun me emme seurustelleet, eikä ollut siis sitä tunnesidettä toisiimme. Niin miksi hän uhraisi hyvän elämänsä mun takia ja muuttaisi sen täysin erilaiseksi? Ajattelin, että olen kiva ja kiltti ja teen hänelle palveluksen, kun hoidan yhteisen kömmähdyksemme yksin. Ehkä en oikeasti tehnyt niin hyvin kuin luulin. 

Mitä mä sitten myöhemmin tein, ja mitä nyt on suunnitelmissa, niin jatkan siitä huomenna seuraavassa postauksessani.

Otan nyt tässä vastaan kaiken syyttelyn, inhon ja muun. Syystäkin, kun en ole aina toiminut fiksusti. 

Mutta tietenkään lasta en kadu, hän on mulle yksi tärkeimpiä ja rakkaimpia asioita maan päällä (muiden lasteni lisäksi), mutta jotain olisin voinut tehdä aikoinaan eri tavalla.

Mutta tekeekö siinä väärin kun ajattelee toisen parasta?

©Anni http://anninjorinat.blogspot.fi/ -blogista