Kirjoitin aiheesta edellisessä blogissani, ja palasin tämän aiheen äärelle itse jälleen. Jostain syystä olen kärsinyt nyt viimeaikoina tosi voimakkaista epäonnistumisen tunteista liittyen melkein ihan jokaiseen elämänalueeseen.

Sisäinen höpötys. Se on se ääni, joka kertoo sinulle mielesi tulkintoja vallitsevasta tilanteesta. Otetaanpa esimerkiksi jännittävän presentaation esittäminen töissä. Riippuen menneistä kokemuksistasi ja opituista ajattelumalleista, kuulet itseltäsi monenlaista analyysiä tilanteesta.

”Älä nyt sitten mokaa tätä. Muistatko, kun opiskelujen kakkosvuonna mokasit sen ryhmätyön esittämisen ja jäädyit kesken kaiken? Varmaan niin käy tälläkin kertaa, koska et vaan selviä tiukoista tilanteista. Olet luuseri, eikä sinusta tähän ole. Olisi kannattanut valita joku ammatti, jossa ei tarvitse esiintyä.”

Sisäinen ääni on eri juttu kuin itsekriittisyys, mutta uskon että voimakas itsekriittisyys altistaa negatiivisemmalle ajattelulle itseä kohtaan.

Sisäinen äänesi kommentoi sinulle ihan kaikkea. Se on vastuussa siitä, kun huomaat ylianalysoivasi toisen ihmisen käytöstä ja tulkitset virheellisesti esimerkiksi, että joku vihaisi sinua. Se kertoo sinulle kyllä, mikä luuseri olet koska et pystynyt olemaan ilman kakkupalaa tai et tajunnut opiskella Yliopistossa järkevämpiä kursseja. Kyllä sisäinen ääni voi positiivisiakin kommentteja antaa, mutta ainakin minun ongelmani on jatkuva itseni morkkaaminen ja arvostelu sisäisellä äänellä. Tony Dunderfelt (se Ensitreffit alttarilla -heppu) kirjoitti eräässä lukemassani kirjassa sisäisestä äänestä tosi hyvin. Hän kutsui tätä ääntä höpötykseksi, koska sitä se totta tosiaan on. Kyseistä kirjaa minulla ei ole edessäni, mutta vapaasti mukaellen ajatus menee jotakuinkin seuraavasti:

• sisäinen höpötys perustuu aiempiin kokemuksiin, tapahtumiin ja käyttäytymismalleihin. Jos esimerkiksi joku tuleva huolestuttaa, mielesi antaa sinulle skenaarioita, miten tuo tuleva tilanne tulee menemään.
• sisäinen höpötys EI OLE TOTTA. Sinun mielesi tekee sinulle subjektiivisen tulkinnan tilanteesta – luultavasti pomosi ei _vihaa_ sinua, etkä ole laiska p*ska, vaikka sinusta siltä tuntuukin.
• SINULLA on kyky arvioida sisäistä höpötystäsi kriittisesti.

Dunderfelt jakaa ihmisen psyyken ydinminään ja automaattiseen minään. Ydinminä on fiksu ja pystyy tarkastelemaan, mitä automaattinen minä eli sisäinen höpötys oikein keksii ja suhtautuu siihen kriittisesti.

Mitä hyötyä tästä tiedosta on minulle?

Aiemmin tuo ns. automaattinen mieli eli sisäinen höpöttäjäni onnistui ruoskimaan minut parempiin suorituksiin. Tuo toimikin itseasiassa melko pitkään, kunnes alkoi aiheuttaa minulle ongelmia oman mielen hyvinvoinnissa. Ensinnäkin huomasin, että en ole oikein onnellinen koskaan. Sisäinen ääni kertoo, että ystäväni eivät oikeasti pidä minusta, vaan olen tyhmä kuvitellessani niin. Sisäinen ääni myös kertoo, etten saa olla ylpeä tutkinnostani, koska se ei ole oikeastaan kovinkaan kummoinen. Sisäinen ääni ruoti oikeastaan ihan kaikki tekemiseni ja saavutukseni, jolloin en voinut tuntea niistä oikein iloakaan. Ihan vaan oleminenkaan ei ollut hyvä, koska tottakai ainoa keino pelastaa tällainen luuseri olisi vaan tehdä enemmän hommia.

Toiseksi, ymmärsin että sen sijaan että sisäinen höpötys ruoski minut suoriutumaan paremmin, se aiheutti todellisia ongelmia, joita en ollut koskaan aikaisemmin kohdannut. Olen ollut melko itsevarma esiintyjä, mutta nyt aloinkin esiintymistilanteessa ”jäätymään”. Jäätyminen on elimistön limbisen, eli hyvin hyvin alkukantaisen järjestelmän puolustuskeino, joka tulkitsee tilanteen vaaralliseksi, ja valmistaa koko kropan joko taistelemaan tai pakenemaan. Tällöin pää tyhjenee kaikista ajatuksista. Harmi kyllä limbinen systeemi ei ole päivittynyt vielä tähän päivään, eikä se ymmärrä, että tarvisin voimavarani fiksuihin ajatuksiin ja esiintymiseen, enkä fyysiseen taisteluun tai pakenemisreaktioon, kuten aikoinaan savannilla. Olin tosi yllättynyt että jäätymisiä tapahtui ja tajusin, että minun on saatava itsevarmuuteni takaisin.

Huomasin myös, että ne perinteiset ”ajattele positiivisesti” ”usko itseesi” ”asenne ratkaisee” eivät enää tepsi. Sisäinen höpöttäjäni alkoi tulla entistä vakuuttavammaksi. Tarvitsi saada selville, mistä voi olla kysymys ja miten voin alkaa muuttaa omaa ajatteluani sallivampaan suuntaan. Jos sisäinen ääneni saisi valita, ruoskisin luultavasti itseäni kuolinvuoteella huonosti eletystä elämästä.

Dunderfelt sanoo, että kaikki ihmiset voivat oppia suhtautumaan sisäiseen höpötykseen sen ansaitsemalla tavalla: arvioimaan, onko mielen tuottama arvio tilanteesta oikeasti TOTTA vai onko se täyttä höpötystä. Keinoja on monia, mutta itseäni on auttanut höpötysten tarkastelu ikäänkuin ulkopuolisena. Voi ajatella, että ”jaha, kerrot minulle että työkaverini eivät arvosta eivätkä pidä minusta. Se ei itseasiassa ole totta. X on kertonut, että minun kanssani on kiva tehdä töitä ja viime viikollakin projektinvetäjä kertoi kaikkien edessä, että olen tehnyt hyvää työtä. Joten oleppas hiljaa. Voi olla että joku ei pidä minusta, mutta en osta väitettäsi”.

Kaksi muuta hyvää keinoa on höpötyksen tarkastelu parhaan ystävän näkökulmasta (eli jos paras ystäväsi olisi tilanteessasi, mitä sanoisit hänelle? Olisitko yhtä ankara?) ja sitten ihan pysähtyminen muutaman kerran päivässä, jolloin vaan hengittelet ja palaat siihen hyvään, mitä sinulla on tässä ja nyt. Et murehdi mennyttä etkä tulevaa.

Ensi kerralla kun sisäinen höpöttäjäsi alkaa kertoa sinulle juttujaan, älä usko ihan kaikkea.

Lisää luettavaa: http://www.voihyvin.fi/artikkeli/itsetunto-ankkuroituu-tahan-hetkeen