Ladataan...
Carla B

Taivaalta tippuu vuoroin lunta, vettä ja räntää. Tiet on vaihtoehtoisesti sohjossa, jäässä tai lumen peitossa päivästä riippuen.

On ollut ihanaa nauttia näistä lumisista päivistä ja ennen kaikkea siitä valosta mitä lumi on tuonut tullessaan. Lapsi on alkujärkytyksen jälkeen remunnut pihalla lumisia polkuja pitkin kaatuillen tuon tuosta nousten aina uudella innolla. Pulkassa on jaksettu istua lyhyitä hetkiä, sillä omin jaloin liikkuminen on vienyt voiton. Ollaan käyty iltaisin pakkasessa kävelyillä - tien päähän ja takaisin, mutta Giasta on ollut niin kivaa taapertaa lumen narskuessa kengänpohjissa. Ulkoilu talvella, näissä maisemissa, on todellakin ihanaa mutta entäs sitten ne plusasteiset sohjokelit? Onko silloin pakko lähteä ulos kastumaan?

Jostain syystä mä koen järkyttävän huonoa omatuntoa jos tulee päiviä ettei me lähdetä ulos. Ja nyt tarkoitan siis sitä konkreettista ulos lähtöä, pihalle leikkimään tai puistoon. Meillä on viikon jokaisena päivä jotain puuhaa ja kotona viihdytään kokonainen päivä aamusta iltaan vain jos lapsi on kipeä. Käydään muskarissa, kerhoissa, leikkipaikoilla tai ystävien luona. Tylsäksi siis tuskin käy lapsellekaan. Mutta jos tulee päivä ettei kerhon lisäksi käydä ulkona leikkimässä, tunnen piston sydämessä. Raitis ulkoilma tekee hyvää ja lapsien kuuluu leikkiä ulkona jne. 

Voisiko huonolla ilmalla kuitenkin keksiä ulkoilun sijaan jotain muuta? Eilen oli taas sohjoinen mutta vaarallisen liukas ilma, enkä jaksanut viedä itseäni saati lasta kastumaan ja liukastelemaan pihalle. Piti unohtaa tunnontuskat ja keksiä jotain muuta. Lähdettiin uimahalliin kahlaamaan lastenaltaaseen ja leikkimään veneillä - ja kuinka hyvä päätös se olikaan! Gia nautti läträämisestä ja pakko myöntää, että lämmitetty allas oli sata kertaa miellyttävämpi vaihtoehto kuin loskainen puisto. Eli ei, en jatkossakaan pakota meitä ulos jos ei siltä tunnu.

Mä haluan uskoa että lapsi nauttii ennenkaikkea yhdessä tekemisestä, uusista kokemuksista ja siitä, että vanhemmat nauttii.

Ladataan...

Ladataan...
Carla B

 

Istutaan olohuoneessa aamupiirrettyjen pauhatessa taustalla. Lapsi peuhaa sohvalla tyynyjen seassa ja me hörpitään kahvia. Joko me ollaan päätetty mitä tehdään tänään, kysyn mieheltä. Ei, kuuluu vastaus. Gia on menossa päiväunien jälkeen ukille hoitoon ja meillä on useita tunteja sitä kuuluisaa lapsivapaata aikaa. Ollaan mietitty päämme puhki mitä tehtäisiin. Ei mene yhtään kiinnostavaa elokuvaa, ilma on vähän kurja ulkoilulle ja niin edelleen. Naurattaa vähän, kun nyt kerrankin voisi tehdä niitä juttuja joita teki ennen lasta, mutta ei keksitä mitä se olisi.

Kysyn mieheltä, että kannattaako lasta edes viedä hoitoon, kun meillä ei ole mitään kummempaa puuhaa sille ajalle. Että onko se ihan turhaa. Saan tyhjentävän vastauksen. Ei me viedä Giaa hoitoon ukille sen vuoksi että meillä on jotain omaa menoa, vaan siksi että lapsi ja hänen ukki saa viettää aikaa yhdessä. Me viedään Gia sinne hänen itsensä vuoksi, ei meidän. 

 

 

 

 

Päädytään viettämään päivää Helsinkiin. Syödään myöhäinen aamiainen Punavuoressa, haahuillaan kaduilla sateisesta ilmasta huolimatta ja jutellaan. Mietin aamuista keskustelua Gian hoitoon viemisestä ja sitä, millaista olikaan ennen lasta. Kysyn mieheltä mitä hän kaipaa ajalta ennen Giaa. Ei ole mitään mitä mä kaipaan ajalta ennen Giaa, saan vastauksen. No jos jotain nyt kuitenkin täytyy sanoa, yritän ja mietitään yhdessä. 

Matkustamisen vapaus. Kun ei tarvitse miettiä saako kohteesta turvallisen istuimen autoon, tarvitseeko syödä malarialääkkeitä ja löytyykö kohteesta hyviä vaippoja tai lastenruokaa. Entäpä huonepalvelu, kun lapsi menee kuitenkin ajoissa nukkumaan eikä illalla voi mennä ulos syömään. Ja sitten luonnollisesti se, että lentokoneessa voi vain istua ilman huolta tyytymättömästä ja energisestä taaperosta. 

Rytmitetty arki ja spontaanius. Taaperon kanssa arki on suhteellisen rytmitettyä. Lounas syödään yhdeltätoista, päiväunia nukutaan pari tuntia ja yöunille mennään tiettyyn aikaan. Rytmit rajoittaa väkisinkin eikä voi toimia enää spontaanisti kuten aiemmin. Että hei, mennäänkö illalla leffaan ei enää onnistukaan. 

Mutta vaikka arki on rytmitettyä, matkustelu haastellisempaa kuin ennen eikä nykyisin voi lähteä elokuviin silloin kuin mieli tekee, on tilalle tullut jotain sellaista ettei millään muulla ole väliä. Arki on sata kertaa siistimpää kuin ennen niistä huonoista öistä, puhkeavista hampaista ja aikaisista aamuista huolimatta. Ei me olla jouduttu luopumaan mistään, saatu pelkästään.

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Carla B

Mä olen aina ollut aika taikauskoinen. Lukenut horoskooppeja, koputtanut puuta, käynyt ennustajilla ja laittanut juhannuksena kukkia tyynyn alle. Ja tiennyt, että aikakausilehtien horoskoopit, kynnyksen yli kävelyn tuoma epäonni ja muut vastaavat on ihan varmasti pelkkää höpöhöpöä. Olen kuitenkin löytänyt paljon yhtäläisyyksiä horoskooppien luonnehdinnoista mitä tulee luonteenpiirteisiin ja ennustajilla käynnit on olleet mielenkiintoisia ja monella tapaa tosi hedelmällisiä.

Uskon myös ajatuksen voimaan, hyvässä ja pahassa. Siihen, että voi itse vaikuttaa omilla ajatuksillaan ja toimillaan moneen, mutta myös siihen että on asioita joihin ei voi vaikuttaa edes tuhansin positiivisin ajatuksin. 

Uskon, että haaveista kannattaa puhua ääneen, vaikka onkin jännää kuinka vaikeaa se saattaa olla. Aivan kuin mahdollisuus toiveen toteutumisesta puhkeaisi kun sen pukee sanoiksi. Jos toivoo uutta työtä, ei voi sanoa sitä ääneen ennen kuin on saanut sen. Jos toivoo lasta, ei voi sanoa sitä ääneen ennen kuin on toisella kolmanneksella. Jos toivoo rakkautta, ei voi sanoa sitä ääneen koska haluaa antaa vaikutelman että viihtyy sinkkuna. 

Hyvässä lykyssä toiveen ääneen sanominen voi kuitenkin johtaa sen toteutumiseen. Ääneen sanottuna asiat konkretisoituu, eikä toive enää leijaile vain omissa ajatuksissa. Sen saa jakaa jonkun kanssa ja saada sitä kautta tukea - konkreettista tai henkistä.

Minähän sain itse toissa viikolla hyvinkin konkreettista apua kun päädyin sanomaan toiveeni ääneen. Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ollut raskaus tai uusi työpaikka, mutta toiveet ne on pienetkin toiveet. 

Istuttiin äitini luona olohuoneessa, kun Gia tonki mumminsa korulipasta. Lapsen tutkiessa vanhoja sormuksia ja riipuksia, tuli mieleeni eräät korvakorut jollaisia olin mielessäni itselleni mallaillut jo pidemmän aikaa, mistään sellaisia löytämättä. Antiikin kultaisia renkaita juuri sopivassa koossa arkikäyttöön. Sanoin äidilleni, että olisipa sellaiset kultaiset pienemmät renkaan ihanat, mutta en ole löytänyt niitä oikeita mistään. Äitini ihmetteli, että luulisi sellaisten löytyvän kaupasta kuin kaupasta ja jatkoimme jostain muusta aiheesta keskustelua. Vain muutaman minuutin päästä äitini otti korulippaasta juuri sellaisen kultaisen renkaan josta olin hetki sitten maininnut, kysyen tarkoitinko tällaisia. Hänellä ei ollut aavistustakaan että omisti sellaiset, mutta niin vain lippaasta löytyi ne mielessäni ja sittemmin ääneen toivomani korvakorut.

Sitä vain, että toiveet kannattaa sanoa ääneen. 

Ladataan...

Pages