Miten surra lapsen edessä?

Aihe, joka on ollut menneen viikon ajan mielen päällä. Jokainen joka on kokenut surua tietää, että silloin kun itku on tullakseen se yleensä tulee. Ainakin näin omalla kohdalla on viime päivien aikana tullut todettua, että pakottamalla ei silmät ole pysyneet kuivina. Oikeastaan päinvastoin.

Vein Gian viime viikon torstaina kerhoon, jotta lapsen ei tarvitsisi katsella pelkästään äidin surkeaa naamaa. Että lapsi pääsisi leikkimään ja riehumaan muiden lasten kanssa. Katsellessani pienen tyttöni syöttävän nukelle lusikalla ruokaa, tarraavan ohjaajaa kädestä ja vievän kasaamaan palapelejä, tulvahti siinä keskellä kerhotilan lattiaa valtava rakkaus omaa lasta kohtaan ja siinä samassa suru. Kyyneleitä oli mahdoton estää, ehdin sentään vessaan kuivaamaan silmiä.

Samainen tunne on iskenyt viikon aikana ruokapöydässä, autossa ja kesken leikkien. Ajattelen että surun täytyy saada tulla ja itku puhdistaa. Tuntuu pahalta, mutta kuitenkin hyvältä saada purettua tunteita itkun muodossa. Se mitä mä kuitenkin olen miettinyt, on sureminen ja itkeminen lapsen läsnäollessa. Aiheutanko tässä nyt pienelle traumoja? Miten lapsi kokee sen, kun äiti yhtäkkiä purskahtaa itkuun?

Gia ei ole herännyt yön aikana enää kuukausiin, mutta viime viikolla, sen päivän jälkeen kun olin käytännössä itkenyt aamusta iltaan, lapsi heräsi itkien puolenyön jälkeen. Ja mietin että mahtoiko se johtua siitä, kun oli nähnyt minun itkevän. Suru on myös osaa elämää, enkä tietenkään halua sulkea lastani onnelliseen lintukotoon, missä kaikki on pelkkää onnea ja hymyä. Elämässä tulee vastaan pettymyksiä ja vastoinkäymisiä ja vaikka kuinka haluaisin, en voi suojella lastani niiltä lopun ikää. Silti mietin että täytyykö hänen nyt vielä tässä vaiheessa nähdä surua ja itkua, voisinko jotenkin välttää sen? Kertokaa, paremmin tietävät.

Vastapainoksi itkuisille kasvoille yritän tarjota Gialle ennätysmäärän pusuja, haleja ja syliä.<3