Keskiviikkoinen puhelu isäni menehtymisestä ei tullut yllätyksenä. Sen sijaan tunteet, joiden olemassaolosta en ollut tiennyt hipun vertaa tuli täytenä yllätyksenä. Päivä jolloin sain ilmoituksen kuolemasta meni selvitellessä virallisia asioita, enkä ehtinyt edes prosessoimaan sitä mitä oli oikeasti tapahtunut. Torstaina se sitten iski. Vuosiin haudatut muistot ja tunteet vyöryi läpi, eikä ollut mitään mahdollisuuksia jäsennellä ajatuksia saati yrittää surra salassa. Itku iski aamiaispöydässä, lapsen kerhon vessassa ja ruokakaupassa. Mieleen iski muistoja vuosien takaa, sellaisia jotka olin yrittänyt unohtaa.

Tuntui, kuin vuosia sitten haudattu isäni olisi herännyt eloon vain joutuakseni hautaamaan hänet heti uudestaan.

Alkoholilla värittyneet lapsuusmuistot näkyi mielessäni yhtäkkiä uudessa kulmassa. Eräänä kesänä, ollessani vielä pieni tyttö, isä vei minut hevostalleille. Maneesissa ratsasti nainen upealla hevosella ja isäni kysyi voisinko päästä hetkeksi selkään. Pääsin selkään ja nainen talutti minua pitkin maneesia. Isällä oli mukana kaljapullo, jonka hän jätti nojaamaan maneesin seinää vasten. Se pullo on ollut tässä muistossa pääosassa, kunnes näin muutakin. Isä tiesi että rakastin hevosia. Hän vei minut talleille katsomaan niitä ja halusi, että pääsen hevosen selkään. Hän halusi tehdä minut onnelliseksi. 

Vaikka alkoholi on suuressa roolissa lapsuusmuistoissani, näen nyt muutakin. Näen isän, joka ei koskaan korottanut ääntään, sanonut rumasti tai ollut ilkeä. Muistan isän, joka lopetti jokaisen puhelun, myös sen viimeisen, sanomalla, että kai sä tiedät mä rakastan sua. 

Näitä asioita, muistoja ja tunteita käyn läpi vielä pitkään ja ehkä hyvä niin. Viimeisten vuosien aikana mä olen ajatellut että ei tunnu missään, halunnut unohtaa ja ollut katkera. Nyt, kun yhtäkkiä vuosien jälkeen aukaistiin ovi ihmisen luokse jonka on sulkenut pois elämästään joutuu kohtaamaan omat, kauan sitten haudatut tunteet. Olisiko sittenkin pitänyt yrittää ottaa yhteyttä? Mitä jos mä olisin tehnyt jotain toisin, olisiko näin käynyt? 

On paljon kipeitä muistoja, mutta mä haluan vaalia niitä hyviä. Enkä koskaan lakkaa kysymystä omalta lapseltani, että kai sä tiedät että mä rakastan sua?

On ihan tavallinen tiistai, hiihtolomaviikon jälkeinen muskari on juuri loppunut ja puen lapselle ulkovaatteita jotta hän voi nukahtaa vaunuihin matkalla kotiin. Sanon heipat muille äideille ja rullaan vaunut ulos. Kaivan puhelimen taskusta laittaakseni podcastin pyörimään kotimatkan ajaksi, mutta huomaan vieraasta numerosta tulleen puhelun. Mietin hetken soitanko takaisin, se on kuitenkin puhelinmyyjä. Päätän soittaa, mutta numero tuuttaa varattua. Puhelinmyyjä, arvelen jälleen. Ehdin kävellä vain muutamia metrejä, kunnes numerosta soitetaan takaisin. Vastaan.

Kuulen sieltä täältä sanoja niiden kulkematta kuitenkaan kokonaisina lauseina tajuntaani. Poliisi, teho-osasto, Meilahti.. Ja sitten kysymyksen, olenko hänen tytär. Kestää sekunteja ennen kuin ymmärrän mistä on kyse. Änkytän kysymyksiä muistamatta enää vastauksia, saan osaston numeron mutta en osaa tallentaa sitä. On kyse mahdollisesti vain tunneista, tila on äärimmäisen kriittinen. Saa tulla katsomaan, sanoo lääkäri.

Odottamaton itku puhkeaa puhelun päätyttyä ja mietin mitä vastaan tulevat autoilijat mahtavat ajatella. Itken, työnnän vaunuja kohti kotia ja soitan äidilleni. Kerron puhelusta ja sanon, että kaikesta huolimatta haluan mennä sairaalaan. Tuntuu että pitää selitellä, vaikka ei tietenkään pidä. Tietenkin menet, äiti ymmärtää. Mies tulee aiemmin kotiin ja viedään lapsi mummin luokse. Mietin jatkuvasti, että älä vielä lähde. Yhtäkkiä tuntuu äärettömän tärkeältä nähdä isä vielä kerran elossa, vaikka olenkin tavallaan jo haudannut hänet vuosia sitten.

Ajetaan auto Meilahden sairaalan parkkihallin, noustaan hissillä katutasolle ja kävellään sisääntuloaulaan. Otan vuoronumeron ja odotan, kunnes tulee minun vuoro. Sinisistä ovista sisään, käytävää suoraan kunnes oikealla tulee hissit ja sieltä ensimmäiseen kerrokseen. Teho- ja tehovalvontaosasto M1, pitää soittaa summeria ja kertoa tulon syy, kunnes meidät päästetään sisään. Meidät ohjataan suoraan omaisten huoneeseen. Tässä saattaa kestää hetki, lääkäri on juuri kierroksella. Kriisiapua, raamattu ja kannullinen mehua. Huone on pieni, istutaan ja odotetaan. Silmäilen seinillä olevia lappuja, luen ohjeita valokuvaamisesta osastolla ja mietin, miten absurdilta kaikki tuntuu. Sanon ääneen, etten koskaan uskonut löytäväni itseäni tällaisesta tilanteesta. Lääkäri tulee huoneeseen. Kuulemme saman ja hieman enemmän, kuin puhelimessa päivällä. Tilanne on huono, lähitunnit näyttävät onko mitään mahdollisuuksia. Hoitaja tulee hakemaan teidät.

Odotamme. Hetken päästä alkaa kaduttamaan, mitä jos en kestä sitä mitä tulen näkemään. Oliko sittenkin virhe tulla. Hoitaja astuu sisään ja pyytää mukaan. Vain muutaman askeleen päässä, vihreiden verhojen takana makaa isäni. Letkuissa, useiden minulle tuntemattomien laitteiden ympäröimänä. Kuuluu piippauksia, näen isän rintakehän kohoavan ja kuulen hengityksen kohinan laitteiden kautta. Sininen peitto verhoaa vartaloa, oikea olka on paljaana. Hiuksissa on vain aavistus harmaata, leuassa jo usean päivän sänki. Näen kasvot vain alaviistosta, mutta tunnistan ne silti.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen.