Sano että rakastat

Keskiviikkoinen puhelu isäni menehtymisestä ei tullut yllätyksenä. Sen sijaan tunteet, joiden olemassaolosta en ollut tiennyt hipun vertaa tuli täytenä yllätyksenä. Päivä jolloin sain ilmoituksen kuolemasta meni selvitellessä virallisia asioita, enkä ehtinyt edes prosessoimaan sitä mitä oli oikeasti tapahtunut. Torstaina se sitten iski. Vuosiin haudatut muistot ja tunteet vyöryi läpi, eikä ollut mitään mahdollisuuksia jäsennellä ajatuksia saati yrittää surra salassa. Itku iski aamiaispöydässä, lapsen kerhon vessassa ja ruokakaupassa. Mieleen iski muistoja vuosien takaa, sellaisia jotka olin yrittänyt unohtaa.

Tuntui, kuin vuosia sitten haudattu isäni olisi herännyt eloon vain joutuakseni hautaamaan hänet heti uudestaan.

Alkoholilla värittyneet lapsuusmuistot näkyi mielessäni yhtäkkiä uudessa kulmassa. Eräänä kesänä, ollessani vielä pieni tyttö, isä vei minut hevostalleille. Maneesissa ratsasti nainen upealla hevosella ja isäni kysyi voisinko päästä hetkeksi selkään. Pääsin selkään ja nainen talutti minua pitkin maneesia. Isällä oli mukana kaljapullo, jonka hän jätti nojaamaan maneesin seinää vasten. Se pullo on ollut tässä muistossa pääosassa, kunnes näin muutakin. Isä tiesi että rakastin hevosia. Hän vei minut talleille katsomaan niitä ja halusi, että pääsen hevosen selkään. Hän halusi tehdä minut onnelliseksi. 

Vaikka alkoholi on suuressa roolissa lapsuusmuistoissani, näen nyt muutakin. Näen isän, joka ei koskaan korottanut ääntään, sanonut rumasti tai ollut ilkeä. Muistan isän, joka lopetti jokaisen puhelun, myös sen viimeisen, sanomalla, että kai sä tiedät mä rakastan sua. 

Näitä asioita, muistoja ja tunteita käyn läpi vielä pitkään ja ehkä hyvä niin. Viimeisten vuosien aikana mä olen ajatellut että ei tunnu missään, halunnut unohtaa ja ollut katkera. Nyt, kun yhtäkkiä vuosien jälkeen aukaistiin ovi ihmisen luokse jonka on sulkenut pois elämästään joutuu kohtaamaan omat, kauan sitten haudatut tunteet. Olisiko sittenkin pitänyt yrittää ottaa yhteyttä? Mitä jos mä olisin tehnyt jotain toisin, olisiko näin käynyt? 

On paljon kipeitä muistoja, mutta mä haluan vaalia niitä hyviä. Enkä koskaan lakkaa kysymystä omalta lapseltani, että kai sä tiedät että mä rakastan sua?

Kommentit (8)
  1. Osanottoni, halauksineen. <3 Herkkä teksti, joka sai mut ajattelemaan omia rakkaita. Rakkauden sanaa ei voi koskaan sanoa liikaa. <3

    1. Kiitos<3 Oikeassa olet, ei todellakaan voi ja toivon että tapahtuneen myötä muistan sen entistä vahvemmin. Mukavaa viikkoa sinulle ja kiitos kommentistasi<3

  2. Voimia surutyöhön <3 On hienoa ja ihailtavaa, että pystyt vaalimaan myös niitä hyviä muistoja. Uskon, että ne auttavat sua eteenpäin surutyössä. Ja varmasti kaikenlaiset tunteet tulevat nyt vielä eri tavalla pintaan, kun olet itsekin vanhempi.

    1. Kiitos<3 Tuli yllätyksensä että kaikkien vuosien jälkeen pystynkin muistamaan ne hyvät asiat, mutta hyvä niin 🙂 Mä luulen että sillä, kun on itse tullut äidiksi on se suurin osuus näiden tunteiden kirjossa – kaiken näkee nyt niin eri kulmasta kuin ennen. Kiitos kun kommentoit<3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *