Niin vain aikaa edellisestä kirjoituksesta vierähti lähes kuukausi. Vaikka kuinka kuvittelin ja vähän myös  mielessäni vannoin kirjoittavani enemmän, tapahtui asia nimeltä järjetön raskauspahoinvointi ja vei mennessään halun kirjoittaa, energian oikeastaan yhtään mihinkään ja viimeisenkin postausidean.

Niin, meille tosiaan tulee vauva! Tai siis sanotaan näin; mikäli kaikki vain menee hyvin, odotamme perheeseemme uutta tulokasta maaliskuussa 2020. Tämä raskaus on ollut alusta asti kaikkea muuta kuin edellinen. Henkisesti että fyysisesti. Tulen varmasti kirjoittamaan tästä enemmän. Siitä kuinka kauan kesti että raskauduin, minkälaisia haasteita koimme ja millaisia ensimmäiset raskausviikot olivat. Oli viikkoja, kun pystyin vain makaamaan pimeässä huoneessa ja silloin jaksoin juuri ja juuri naputella puhelimen muistioon oireita ja tuntemuksia. Niitä siis ainakin on tulossa!

Nyt on mennyt useampi päivä oksentamatta, vaikka paha olo vellookin koko ajan. Lisäksi kaveriksi on tullut mukaan tuttu oire edellisestä raskaudesta – kammottava ympärivuorokautinen päänsärky. Mutta oloista ja kivuista huolimatta, en voisi olla onnellisempi tästä. Että saa kasvattaa sisällään pientä ihmistä, on ihme.

Seuraavaksi palataan raskausviikko teemaisilla postauksissa!

Huh, mistä sitä aloittaisi. Siitä, että kesä on kulunut tähän mennessä niin rivakkaa vauhtia, etten ole malttanut istua koneen äärelle kirjoittamaan. Vai siitä, että todellisuus on iskenyt tajuntaan ja olen halunnut nauttia täysin siemauksin ajasta ennen kuin uusi arki päiväkoteineen ja uusine töineen alkaa. Vai siitä, että rakkaat karvaiset perheenjäsenemme ovat sairastuneet toinen toisensa perään ja toisen heistä olen saattanut viimeiselle matkalle.

Kesä on tähän mennessä ollut täynnä touhua, naurua ja itkua. Ollaan vietetty aikaa kotona, ystävien kanssa, puistoissa ja yksi alkukesän viikko vierähti Etelä-Ranskassa. Gia on kasvanut hurjasti ja tuskin ollaan pysytty mukana kehityksessä. Puhetta pulppuaa päivä päivältä enemmän ja tyypin kanssa pystyy ihan oikeasti jo juttelemaan. Kuinka siistiä!

Saranda kirjoitti mielettömän hyvän tekstin somettamisesta ja lause jos jotakin ei postaa, se ei ole yhtä todellista kolahti. Kuinka hyvin voinkaan siihen samaistua ja juuri sen vuoksi tämä pitkä tauko täältä on tehnyt niin hyvää. Että kyllä mä olen ja elän yhtä täysillä, vaikka en siitä kirjoita tai julkaise kuvia. Blogi on alusta asti ollut paikka, jonne olen halunnut kirjoittaa kun on siltä tuntunut. Ja nyt, menneen kesän ajan on tuntunut siltä että olen halunnut keskittyä johonkin muuhun. En siihen, mistä kirjoitan seuraavaksi tai minkälaisia kuvia otan. Sen sijaan, että olisin käyttänyt vapaailtani koneella näpyttämiseen, ollaan miehen kanssa katsottu hyviä sarjoja, kokkailtu ihania ruokia ja ilta toisensa jälkeen kirjojen lukeminen on vienyt mennessään. Ja se on tuntunut niin hyvältä. Tämä kesä on viimeinen tällaisenaan ja vain muutamien viikkojen kuluttua meitä odottaa uusi, erilainen arki. Se on jännää, haikeaa ja niin ihanaa. Nyt tuntuu myös siltä että polte kirjoittamisen pariin on löytänyt takaisin.

Palaamisiin, siis!<3