Käykää vyöhyketerapiassa, se auttaa.

Kokeilkaa imetysdieettiä, niin vatsavaivat loppuu.

Vaihtakaa d-vitamiinia.

Kun kolme kuukautta tulee täyteen, niin se loppuu.

Viimeistään kuuden kuukauden iässä teillä on jo eri vauva.

Kuten mä olen jo aiemmin kirjoittanut, oli meidän vauva jo ensipäivistä saakka todella itkuinen. Käytännössä se tarkoitti sitä, että valtaosa hereilläoloajasta kului itkien. Ei mitenkään hennosti kitisten, vaan täysin kuvanmukaisesti – itkien. Kun uunituoreella äidillä oli päällä babyblues ja siihen päälle vauva itki, riipi se aika kovaa. Jaksaminen oli koetuksella ja uskallus lähteä edes vaunulenkille oli aika korkean kynnyksen takana. Pelkäsin jatkuvasti, missä tahansa olimmekaan, että koska hän herää ja huuto alkaa. Toki nyt tajuan sen, ettei vauvan itku aina lopu kuin taikaiskusta. Joskus auttaa rinta, joskus vaipanvaihto tai unet. Joskus on tilanne, kun mikään ei auta. 

Meillä se tilanne oli päällä pitkälti neljä kuukautta. Muistan kun joka kerta tullessani koiran kanssa lenkiltä avasin ulko-oven ja sisältä kuului sydäntäsärkevä huuto. Kokeiltiin vyöhyketerapiaa, mietin tarkasti mitä söin ja odotettiin kuin kuuta nousevaa sitä kolmen kuukauden rajapyykkiä. Ja kun se vihdoin tuli eikä itku loppunut, mietin kyllä aika epätoivoisena, että kauankohan vielä. Nyt kun muistelen taaksepäin, muuttui ääni kellossa (kirjaimellisesti) neljän kuukauden kohdalla. Toki Gigi on ihan äärettömän temperamenttinen tyttö, joka ilmaisee tahtonsa välittömästi mutta itkukonserttia meillä kuunnellaan enää harvoin. Tilalle me saatiin aurinkoinen, nauravainen ja utelias napero. Mutta huhhuijaa, minkälaista se arki oli ensimmäiset kuukaudet. Kaukana oli ne paljon puhutut vaaleanpunaiset vauvakuplat, kun olin jatkuvassa staattisessa jännitystilassa. Silloin tuntui, että aika mateli ja ajatus siitä, että puoleen vuoteen mennessä tilanne olisi jo toinen, tuntui olevan ikuisuus. Mutta kuinka ollakkaan, nyt tuntuu että aika on kohdallamme pikakelattu tähän hetkeen. Niin omituista, haikeaa ja kuitenkin huojentavaa.

Vielä tänä päivänäkin tullessani kotiin tietäen että vauva on iskän kanssa täällä kaksin, odotan itkua kun käännän avainta ulko-ovessa. Enää sitä ei tule. Viimeksi kuului ovelle saakka kikatus. Ja se jos mikä riipi ja syvältä <3