Me soitettiin Gigin kanssa toissapäivänä toiselle puolelle maapalloa. Yksi natiaisen kummeista muutti Australiaan muutama viikko sitten ja laittoi viestiä, että ikävöi pientä. Puhelun jälkeen jäi niin hyvä fiilis siitä, että vaikka ollaan kaukana toisistamme, on meillä mahdollisuus olla näin helposti tekemisissä. Että kummitäti näkee kummilastaan, vaikkakin Facetimen välityksellä, mutta näkee silti. Mä en itseasiassa ennen Gigiä ajatellut lähes kolmeenkymmeneen vuoteen kummiudesta oikein mitään, sillä mun oma kummi ei ole ollut tekemisissä mun kanssa yhtä pitkään aikaan. Ja juurikin siitä syystä mä sitten mietin tätä kummiasiaa suhteellisen paljon kun odotin Gigiä. Mitä se kummius oikein on? Hengellinen kasvattaja ja Raamatun asiantuntija? Jotain muuta? Ja minkälaiset kummit me halutaan Gigille?

Itse mä ajattelen kummiuden olevan parhaimmillaan sitä, että lapsen ja kummin välille kehittyy lämmin, luottavainen ja läheinen suhde. Että kummi on aidosti kiinnostunut kummilapsen elämästä. On läsnä, tavalla tai toisella. Mä en yhdistä kummiutta kovinkaan vahvasti uskonasioihin vaan nimenomaan siihen, että lapsi saa elämäänsä yhden turvallisen aikuisen lisää. Niitä kun ei koskaan voi olla liikaa. Ja mun mielestä on aivan pakahduttavan ihana ajatus, että sillä omalla maailman rakkaimmalla ihmisellä on ympärillään muitakin aikuisia jotka välittää.

Kummius on mun mielestä kunniatehtävä ja luottamuksen osoitus, ei pelkästään nimi papereissa. Ja mikä parasta, mä pääsen itse olemaan eräälle pienelle pojalle yksi niistä turvallisista ja välittävistä aikuisista. <3

Terkkuja Ausseihin <3