Kuka hoitaa kipupotilasta? Vol 2.

Edellisessä postauksessa kerroin kipujeni alkamisesta ja kuinka niitä hoidettiin perusterveydenhuollossa ja naistentaudeilla. Kerroin, että minut leikattiin ja siirrettiin toisaalle. Mutta minne minut siirrettiin?

Tiesin leikkaukseen mennessäni, että mikäli endometrioosikasvustoa ei löydy, minut siirretään yleissairaalapsykiatrian osastolle. Olin järkyttynyt ajatuksesta, että minut siirrettäisiin kipujeni kanssa psykiatrialle. Päässä soi ajatus ”pidetäänkö minua nyt sitten hulluna”. Olin toki uupunut fyysisesti sekä henkisesti, mutta psykiatrialle?

Kaikki leikkauspotilaat herätetään leikkaussalissa ennen heräämöön siirtämistä, valtaosa ei kuitenkaan muista siitä mitään lääketokkuroissaan. Minä muistan. Muistan heränneeni, hahmottavani vain kirkkaan leikkausvalon ja huutavani silmittömästi kivusta. Huusin, huusin ja huusin, kunnes putosin lääkitsemisen jälkeen uudelleen uneen.
Seuraavat muistikuvat ovat heräämöstä. Olin todella kipeä, kuten olin ennen leikkaustakin. Kuulin kuinka kaksi naista keskustelivat: ”Endometrioosina sitä pidettiin, mutta ihme kyllä ei siellä mitään näkynyt”. Aloin hätääntyä, mutta sain pidettyä itseni koossa siihen asti, että minut siirrettiin takaisin osastolle. 

Osastolla sain paniikkikohtauksen. Olin kuullut heräämössä, ettei minulla ollutkaan endometrioosia, mikä taas tarkoitti, että minut siirrettäisiin psykiatriselle. Itkin (kuin pieni lapsi, parkuen), hyperventiloin, tärisin, kouristelin kivusta, enkä ymmärtänyt mitään maailman menosta. Paikalle tuli hoitajia. Yksi yritti rauhoitella, pari piti kiinni, sillä heilumiseni lisäsi kipua ja kivun seurauksena kouristelin. Raajani alkoivat puutua liikahengityksen eli hyperventilaation seurauksena, mutta minusta tuntui että tukehtuisin.
Hätäännyin koko ajan enemmän lisääntyvästä kivusta sekä raajojen puutumisesta. Hyperventilointi sekä kouristelu sai tuoreet leikkaushaavani vuotamaan. Haavat vuotivat niin paljon, että yksi hoitaja joutui lisäämään haavasidoksia veren valuessa pitkin kylkiä ja alavatsaa. Yksi hoitaja toi lääkkeitä, joilla koetettiin saada hillittyä kipua, rentoutettua lihaksia ja minua rauhoittumaan. Tätä kesti kauan, minun pääni sisällä ikuisuuden. Todellisuudessa paniikkikohtaus kesti 45-60 minuuttia tuollaisena.

Paniikkikohtauksen jälkeen minua nolotti. Häpesin sitä, kuinka olin tuolla lailla revennyt. Kuitenkin meinasin alkaa itkemään joka kerta, kun muistin että minua ollaan siirtämässä psykiatriselle. Sain toisen vastaavan paniikkikohtauksen seuraavana aamuna. Tuolloin kuulin suoraan lääkärinkin suusta, että minut siirretään yleissairaalapsykiatrialle, sillä siellä hoidetaan kaikki kipupotilaat, joiden kivun syytä ei tiedetä. 

Lääkäri teki erikoisen päätöksen ja päätti siirtää minut saman tien perjantaina, ensimmäisenä leikkauksen jälkeisenä päivänä. Olin vielä lisähapissa ja sain kipupumpun kautta ketamiinia, minkä oli määrä jatkua seuraavaan päivään. Minut kuitenkin siirrettiin perjantaina, päivystysaikana, kirjaimellisesti vetäen happiviikset kasvoilta, kanyyli kädestä ja istuttaen minut pyörätuoliin.. Selvennettäköön, ettei tuolla yleissairaalapsykiatrian osastolla ole iltaisin eikä viikonloppuisin lääkäriä.

Minua vastaanottanut hoitaja ei tiennyt, että olen kivun vuoksi pyörätuolissa, etten pystynyt kääntymään sängyssä, nousta ylös tai käydä makuulle saati kävellä ilman vähintään yhden hoitajan avustusta. Osastolta löytyi ainoastaan yksi sairaalasänky, joka oli varattu. Toisen potilaan tavarat siirrettiin toiseen huoneeseen, jotta saisin sängyn. Istuin pyörätuolissa ja tuijotin tyhjyyteen. En jaksanut enää. Olin aivan loppu.

Tapasin lääkärin ensimmäistä kertaa oltuani osastolla neljä vuorokautta(!). Taisi olla samalla viikolla kun lääkäri totesi: ”Potilas siirretään tänne vasta siinä vaiheessa, kun kaikki somaattiset (fyysisen puolen) tutkimukset kivun syyn selvittämiseksi on tehty”. (Tämä toteamus kuitenkin kumottiin myöhemmin, toisen lääkärin toimesta.) Leukani loksahti. Minun siis todella ajatellaan kuvittelevan nämä kivut?! Tähän sain vastaukseksi, että kyllä ne kivut ovat ihan yhtä todellisia minulle, ne vaan eivät oikeasti sijaitse siellä missä tunnen ne. 

Kipuihini liittyi olennaisesti myös virtsaumpi. En siis saanut pissattua lainkaan, vaan minun täytyi joka kerta katetroida pissa pois. Minulla ei myöskään ollut lainkaan pissahädän tunnetta. Virtsaumpi oli seurannut minua naistentaudeilta lähtien, eli useita kuukausia tässä vaiheessa. Lienee sanomattakin selvää, ettei parikymppisen nuoren naisen useiden kuukausien mittainen virtsaumpi ole normaalia. Minusta tehtiin lähete urologisiin tutkimuksiin. Ja ei, en suinkaan ollut kasvattanut tällä välin pippeliä (jos joku niin ehti ajatella). Urologia kattaa virtsanerityselimistön hoidon, miehillä ja naisilla. 

Kaikkia somaattisia tutkimuksia ei siis ollutkaan vielä tehty. Ennen urodynaamisia tutkimuksia (pissaamisen sujumisen tutkimus) minut toimitettiin fysioterapeutille, joka erikoistui lantionpohjan ongelmiin. Fysioterapeutti mittasi sähköisen jännitteen lantionpohjastani. Naisen normaali lepojännite on arvoltaan 5. Minulla arvo oli 45. Lantionpohjan lihakset olivat spasmissa, eli hyvin voimakkaassa jatkuvassa supistustilassa. Fysioterapeutin näkemys oli, että virtsaummen aiheuttaja olisi kipuspasmi. 

Hmm.. Voiko siis olla että kipu olisi sittenkin ruumiillista eikä psyykkistä..?

Urodynaamisissa tutkimuksissa yritettiin selvittää millaisella paineella virtsa suihkuaa. Minun tapauksessa se ei suihkunnut ollenkaan virtsaummen ansiosta. Jos jotakuta kiinnostaa, niin toimenpide tapahtuu/olisi tapahtunut niin, että potilas pissaa paineanturin päällä olevaan astiaan ja tietokoneeseen yhteydessä oleva anturi kertoo, millaisella paineella virtsa suihkuaa.
Seuraavana selvitettiin tunnenko, kun rakkoa täytetään nesteellä katetrin kautta. No en tuntenut. Ainakaan ennen kuin aloin huutamaan kivusta kuin hyeena.. Eli en tuntenut rakon täyttöä, paitsi äärimmilleen täytettynä ja tuolloinkin vain hyvin voimakkaana kipuna. 

Vaikka rakko tyhjennettiin hyvin sutjakasti katetrilla, kipu vain paheni. Kyyneleet valuivat, itkin/huusin kivusta ja seuraavassa hoitajat veivätkin minua poliklinikalta paareilla päivystykseen.. (Sain muuten kuulla useita kuukausia tapahtuneen jälkeen eräältä urologian polin hoitajalta kommentin: ”Ai sinä olet se nuori nainen, joka tuli _kamalan_ kipeäksi niistä urodynaamisista!” Tragikoomista, sanoisin.) 

Kirjoitus luultavasti antaa vaikutelman, että hoitoni psykiatrialla oli lyhyt. Ei pidä paikkaansa. Vietin reilun pari kuukautta psykiatrisessa hoidossa. Olin jatkuvasti pahenevan kivun jäljiltä aivan rikki, poikki, uupunut ja valmis luovuttamaan. Sairastuin vakavaan masennukseen. Palaan myöhemmin voimakkaan kroonisen kivun vaikutuksiin psyykkisessä jaksamisessa, mutta jääköön aihe toistaiseksi sikseen. 

”Fade”
Ensimmäinen maalaus, jonka tein hoidon aikana.

Hoitava psykiatrini oli pätevöitynyt myös kipulääkäriksi. Psyyken hoitamisen lisäksi, osastolla haettiin minulle sopivaa ja kattavaa lääkitystä kipuihin. Psyykkisen vointini parannuttua siten, että saatoin kotiutua osastolta, siirtyi vastuu kipujeni hoidosta urologialle, mistä kertonen enemmän seuraavassa postauksessa.