”Me ei voida auttaa sua”
”Me ei voida auttaa sua”
”Ei ole mitään lääkettä mikä tähän auttaisi”
”Nyt puhutaan äärimmäisestä kivusta”
”Onpas kyllä monimutkainen ja vaikea tilanne sulla”
”Noita kipuja sulta ei pois tulla saamaan”
”Meiltä on keinot loppu”
Tälläisiä kommentteja muun muassa olen kuullut minua hoitaneilta lääkäreiltä. Kamalin mielestäni on tuo: ”me ei voida autta sua”, jota olen kuullut lukuisia kertoja. Kärsin siis päivittäin mielettömistä kivuista, mutta minun tulisi vain elää niiden kanssa.
Edellisen blogitekstin jälkeen olin kahdeksan päivää kotona, joina jokaisena mietimme puolisoni kanssa täytyisikö soittaa ambulanssi vai lähteä ajamaan päivystykseen. Vääjäämättä sitten jouduinkin ambulanssilla päivystyksen kautta osastolle. Päivystyksen teksteissä sekä hoitojaksojen loppulausunnoista saan toistuvasti lukea: ”potilas tullut taas päivystykeen ambulanssilla vaikean kiputilanteen vuoksi”. Kahdeksan osastopäivän jälkeen kotiuduin osastolta ja jouduin muutaman tunnin sisällä kotiutumisesta ambulanssilla takaisin sairaalaan tehovalvontaan.
Suurissa sairaaloissa, joissa erikoisalat pilkkoutuvat pieniin ja vielä pienempiin erikoisaloihin, ruukaa vallita kapeakatseisuuden kulttuuri. Kiistellään siitä, kenen vastuulle juuri tämä tietty lantionpohjan kuuluu. Urologialle, gynekologialle, gastroenterologialle, vaiko sittenkin jollekin ihan muulle?
Osastolla kiertävät erikoislääkärit valitettavan usein rajaavat huomionsa ainoastan siihen osaan ihmistä, johon hän on erikoistunut, mutta potilaan mm. nesteytys, pahoinvointi, muiden alueiden kivut, huimaus, syömättömyys, liikkumiskyky, hoitoisuus (kuinka paljon potilas tarvitsee hoitajan apua päivittäisissä toimissa),.. jäävät usein huomiotta. Tästä koituu myös hankalia ristiriitoja; lääkäri saattaa kirjoittaa lähetteeseen ”omatoiminen omin jaloin liikkuva nuori nainen” vaikka todellisuus olisikin ”potilas pystyy kävelmään lyhyitä matkoja huoneen sisällä tukeutuen kävelytelineeseen kahden hoitajan avustamana”.
En väitä, etteivätkö monet lääkärit sekä sairaanhoitajat tekisi paljon töitä potilaiden voinnin eteen, mutta tuo pilkkoutuminen on vaikea ja varsin uusi ongelma. Myös sairaanhoitajien osaaminen kapeutuu tietylle spesifille alueelle, mutta monet perusasiatkin tuntuvat painuvan unholaan. Onneksi toiset soittelevat sitten eri osastoille ”kuinka tälläistä laskimoporttia käytetään”,.. Viimeisimmällä reissulla tehovalvonnassa neuvoin sairaanhoitajaa vaihe vaiheelta, kuinka neulan poistaminen keskuslaskimoportista tapahtuu. Ja selitin myös portin toimintamekanismin, sillä se oli hoitajalle vieras.
Minulla on varsin napakoita näkemyksiä sairaaloiden toiminnasta, mikä johtunee vaikeasta sairasteluistani ja aikaa sairaalan sisällä viettämisestä potilaana, mutta myös sairaanhoitajan näkökulmasta.
Toivon, että myös mahdollisimman moni alalla työskentelevä henkilö lukisi, miltä potilaasta tuntuu. Olisi mielestäni liikaa vaatia, että jokaisen lääketieteellisellä-/sairaahoitoalalla toimivan tulisi olla sairastanut vakavasti tai kärsineen kroonisista, vaikeahoitoisista kivuista, mutta kieltämättä toisinaan pahassa olossani toivoisin, että hoitava osapuoli ymmärtäisi kuinka kamalaa se on. Kuinka kamalia ilmauksia potilaille ladellaan, kipua ei hoideta tehokkaasti tai edes riittävän tehokkaasti, kirjauksia jätetään tekemättä, jolloin muut eivät tiedä hoidon jatkosta yms.
Palatkaamme aivan ensimmäisiin asioihin mitä sairaanhoitajaopinnoissa käytiin; ihminen on psykofyysissosiaalinen kokonaisuus. Ihmistä ei voida pilkkoa paloihin, ihmistä on hoidettva kokonaisuutena. Olemme potilaita, mutta myös ihmisiä, emme ainoastaan ”no se kasin kakkonen”.
Monisairaan potilaan hoidossa on suuri merkitys myös psyykkisellä tuella. Moni somaattisen (kehollisen) puolen sairaanhoitaja hallitsee mainiosti psyykkisen tukemisen perusasiat ja jopa enemmän. Käyttäkää niitä avuja! Pitkä sekä vaikea sairastaminen kuluttaa potilaan henkisiä että fyysisiä voimavaroja, sillä ne kulkevat käsikädessä. Pahimmillaan fyysisen voinnin ahdinko voi ajaa myös potilaan psyyken syvään ahdinkoon, jopa itsetuhoon.
Vaikkakin olen uupunut, olen iloinen, että voin olla kotona puolisoni sekä koiriemme kanssa. Toivon kovasti, että tällä kertaa voisin viettää aikaa kotona mahdollisimman pitkään.