Ei ole mitään kirjoitettua sääntöä siitä, miten kuolemaan pitäisi reagoida. Joka tapauksessa kun se millään tavalla koskettaa omaa elämää, se yleensä herättää jotain tunteita. Pahaa mieltä, surua, myötätuntoa, ikävää, ehkä joskus jopa helpotusta. Fanina itkin sillionkin kun Michael Jackson kuoli, ja vuolaasti itkinkin.

Tänään meille kuitenkin ilmoitettiin työkaverin kuolemasta. En varsinaisesti tuntenut kyseistä henkilöä, ja oma reaktioni ilmoitukseen yllätti vähän itsenikin. Työyhteisöjä on tosi erilaisia. Meidän työyhteisö on tosi pieni, hyvän tuulinen, suht tiivis ja joidenkin kanssa ollaan läheisempiä kuin toisten. Meillä on töissä bestiksiä, hyviä ystäviä ja kavereita, sekä hyviä mutta pelkkiä työkavereita, eli niitä keitä näkee ”vain” töissä, sen 8h päivässä. Minä etätyöläisenä en kylläkään omaa tiimiäni näe, mutta pidän tiiviisti kaikkiin yhteyttä skypellä, vähintään kerran viikossa pidettävän tiimipalaverin kautta jos ei muuten.

Saimme kaikki ilmoituksen siis sähköpostilla. Kun Outlook ilmoitti saapuneesta sähköpostista otsikolla ”Suru-uutinen”, ensimmäinen ajatus oli että kukahan nyt on kuollut, mutta en IKINÄ olisi kuvitellut että se on joku meistä. Tuijotin isossa ryhmätyötilassa hetken suu auki saapunutta sähköpostia, ensin täydellisen epäuskoisena ja sen jälkeen tuli itku. Itku oli melko spontaani ja vähän säikähdin sitä itsekin, mutta hämmennystä se aiheutti selvästi myös huonetovereissa 😀 Itkin vaikka en varsinaisesti tuntenut koko ihmistä. Itkin ehkä järkytyksestä, koska työyhteisössä on tapahtunut lopullinen muutos, itkin ehkä myötätunnosta niitä työkavereita kohtaan ketkä istuvat samassa toimistossa, itkin ehkä vähän myös haikeudesta, mutta itkin silti myös surusta melkein tuntematonta ihmistä kohtaan. Kuolema on aina jollain tapaa surullinen asia, vaikka kuollut henkilö ei varsinaisesti kuuluisi omaan kaikkein lähimpään piiriin.

Aina jonkun muun kuin oman läheisen kuolema laittaa asioita perspektiiviin. Silloin osaa olla kiitollinen niistä omista läheisistä. Kuolemaa on turha pelätä, vaikka siihen ei aina voikaan varautua. Muistetaan olla joka päivä kiitollisia edes jostain. Tänään olen erityisen kiitollinen omasta pikku perheestäni ja anann koirille ekstrarapsutukset <3

Kuolleelta työkaverilta jäi mies ja kolme lasta, viimeisimmästä hän oli palannut hoitovapaalta vasta 2015.