Ensimmäinen kotini
Muistan vielä selvästi, kuinka ihmeellistä oli ostaa ensimmäinen oma koti. Se oli ihanaa, mutta samalla vähän pelottavaa. En lämmennyt rapakuntoiseen asuntoon alkuun ollenkaan, mutta mieheni kokeneena konkarina näki tässä paljon potentiaalia, myös sijoitus mielessä. Asunnossa haisi tupakka, siellä oli pölyistä ja seinissä oli kellertävät tapetit. Mielestäni ainut kiva oli kierreportaat, paitsi nekin olivat kellertävät ja tunkkaiset. Joskus tarkka hajuaistini ei ole niin kiva juttu, hyödyllinen toki.
Me teimme kaksitasoiseen kerrostalohuoneistoon mittavan remontin vuonna 2007. Yläkerta oli se ensimmäinen, johon pikku hiljaa rakastuin tässä asunnossa. Siellä oli meidän makuuhuone ja tähtitaivas kattona. Yläkerrasta näki jopa alas tielle, joka oli kaunista mukulakiveä – se toi lisää tunnelmaa tähän kotiin. Muistan, että kesällä oli tuskaisen kuuma, joskus me nukuttiin parvekkeella. Se oli todella ihanaa aikaa, näin jälkikäteen ajateltuna. Mutta mitä tekemistä meillä oikein oli, kun ei ollut lapsia eikä suurta pihaa.
Niin ne ajat muuttuu, enkä vaihtaisi mitään pois. Ehkä olisin voinut ottaa vähän rauhallisemmin joka asiassa.
Noniin, nyt herkistyin. Aloin etsimään enemmän kuvia meidän kodista ja tajusin, että ensikotini oli myös meidän lapsien ensikoti. Tajuton määrä muistoja:
Oho, aikamoinen maha:
Siellä oli pikkusisko, ei ole voinut olla noin pieni!
Olit hyvä koti meille.
Ajatella. Vuonna 2007 nuoripari asteli sisään tähän kotiin, eipä tiennyt mitä tulevat vuodet tuovat tullessaan.
/Our old apartment, full of memories!