Perjantaina saavuin isosiskoni kanssa tänne Kainuun takamaille, mummulaan serkkujeni isän kyydissä. Mitä lähemmäs tulimme sitä tutummaksi kävivät kaikki kukkulat, mutkat ja torpat. Tämä paikka on minulle ja suvulleni yhtä tärkeä kuin kotipaikkani Etelä-Suomessa. Juuret ja luonne tulevat vahvasti myös täältä. Myös puhekieleni; se ei ole turun murretta, kuten ei myöskään kainuun murretta, jotain siltä väliltä.

Minä koitin vielä selata instagramia mutta puhelinyhteydet eivät kertakaikkiaan täällä toimi. Jos toimivan verkon haluaa on mentävä tiettyyn kohtaan taloa seisomaan.

Aika tuntuu täällä aina pysähtyneen ja varsinkin nyt kun sisko, serkkuni ja vanhempani ovat mukana tuntuu kuin olisin vielä pieni lapsi. Elo tuntuu etelään verrattuna ihanan yksinkertaiselta. Aamupalapöydässä joku täkäläisistä saattaa ihmetellä onko tuo oksalla istuva lintunen todella varis (tällä korkeudella ne ovat muuttolintuja). Luonto on täällä keskeisessä asemassa.

Kun serkkujeni isän upouuden mersun (mersumies halusi tämän erityismaininnan) tehokkaat erikoisajovalot valaisivat mummolan mahasta kouraisi pahasti. Meidän mummolan sielusta puuttuu nyt sellainen tietty energia, joka meitä oli lähes aina vastassa. Enoni on poissa ja matkamme syy oli hänen hautajaisensa. Enoni asuu tässä mummulan lähellä ja on pidetty mies kaikkien keskuudessa, poromies henkeen ja vereen. Luonnekas, kimurantti, lempeä, rempseä ja lapsirakas ihana ihminen.

Näin ensikertaa hautajaiset maalla ja miten ihmisen poismeno jotenkin vahvasti konkretisoitui kun pakkasessa lapioitiin hauta kokonaan umpeen. Välillä eläköitynyt kanttori iski rautakankea maakasaan, jotta homma olisi vähän helpompaa. Ilma oli raaka ja karu iso suru vielä läsnä, mutta hommasta selvittiin ja porokeitto lämmitti muistotilaisuudessa.

Illalla nukkumaan jo mentyämme pirtin puolella yksi enoistani soitti vielä huuliharppua, muu väki höpisi rauhallisesti ja muisteli menneitä pitkälle yöhön.

Elämä jatkuu mutta vähän erilaisena.