Punastu

P6300033.JPG

Tuli tästä hyvästä YSL:n poskipunasta mieleen punastuminen.

Minä kun punastun todella helposti… nykyään en välitä siitä, se kuuluu asiaan.

Muistan, että nuorempana olen ollut tilanteissa, joissa olisin halunnut kertoa hauskan jutun, mutta jättänyt sitten kertomatta, koska tiesin jo alussa, että tulen punastumaan. Nyt kun ajattelen, niin onpas tämä ollut hyvin hassu nolostumisen asia, voi kuinka monta hyvää juttu on jäänyt kertomatta tämän takia. Tämä nyt sattuu olemaan osa luonnettani, enkä sille mitään mahda. Hauskoja juttuja vaan kehiin, vaikka pää vähän punoittaisi. Mitä sitä häpeilemään, samassa veneessä tässä seilataan. Toiset kalpenee, toiset punastuu. Mitä enemmän sille antaa sijaa, sitä paremmin siitä pääsee eroon, jos on niikseen. Go for it. So what. Fuck it – ovat minun mottojani monissa ”jännissä” tilanteissa. Punastelusta ”kärsiville” sanoisin, että punastelkaa, olkoon syy mikä tahansa!

Onkohan siellä punastelun hengenheimolaisia? 

Minusta punastuminen on vain suloista, jos siihen edes kiinnittää huomiota. Punastuminen kertoo mielestäni herkkyydestä, aitoudesta, vahvasta läsnäolosta ja tunneälystä, näin minä sen ainakin funtsin. 

/blushing is the color of virtue

Kommentit (17)
  1. Ihana kirjoitus ja ihania kommentteja. Kohtalotoveri ilmoittautuu! Mäkin olen sitä mieltä, että piirre on vain pakko hyväksyä. Tosin jos punailu vaikeuttaa elämää ja kommunikointia niin että pysyy mieluummin hiljaa niin kannattaa ottaa beetasalpaajat osaksi elämää. Lääkärit ovat todella ymmärtäväisiä kun niitä käy pyytämässä!

  2. Punastun aina jos joku kehuu ja usein myös jos itse kehaisen itseäni. Ihan sairaan noloa! Mutta jos tämä ei olekaan niin harvinainen vaiva niin pitäiskö sitä sitten oppia hyväksymään punastelu? Karkkilakkokin kuullostaa helpommalta rastilta…

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *