Lapsi kuin lottovoitto

Minä en lottoa. Ikinä. Tai no, lottoanpas: kerran kahdessa vuodessa, jos on oikein ylisuuri jättipotti, käyn Ykkösmieheltä varkain täyttämässä yhden rivin maagisia numeroita; syntymäpäivät, vuosi- ja hääpäivän, naapurin kissan nimipäivän. Ihailen koneesta ulos rullannutta kuponkia; tässä se nyt on, avain vaurauden tuomaan onneen.

Sitten istun pää täristen ja kädet hioten televisiovastaanottimen edessä niin lähellä, että jännityksestä kiihtynyt hengitykseni maalailee huuruja tv-ruutuun, ja mallailen, mitä kaikkea teen, kun voitan.

Ykkösmiehelle Ferrari. Minulle joku yliöky BMW, joka kuluttaa enemmän kuin olisi nykypäivänä suotavaa, ja jota en edes tarvitse, koska työpaikka on (lähes kirjaimellisesti) kivenheiton päässä. Kattoremontti. Hot tub saunan viereen. Koirille kustomoidut pannat, jotka on täytetty Swarovskin kristalleilla (machokoirat varmaan kuolisivat häpeästä ja muut koirat nauraisivat niille). Maailmanympärysmatka. Isot bileet jossain Etelä-Euroopassa, kutsutuille maksetaan lennot ja majoitus. Tervetuloa.

Lottoarvonta loppuu. Minä nielen pettymyksen kyyneliä. Ykkösmies katsoo minua huvittuneena.

“No, montako oli oikein?”

Kolme ja lisänumero. Ei edes sitä pienintä voittoa. Miten tässä nyt näin kävi? Tarkastan sanomalehden laitaan kirjoitetut numerot uudelleen. Ei hemmetti.

Ykkösmies katsoo myrtynyttä naamaani ja repeää nauruun.

“Luulitko sä nyt oikeasti voittavasi?”

Luulin.

Juuri tämän takia on tärkeää, etten aseta odotuksiani liian korkealle; etten ala turhan aikaisin hötkyillä ja haaveilla. Siksi tekemämme päätös “tulkoon jos on tullakseen” on tärkeää pitää juuri sellaisena; ja takaportilla “lopullinen päätös tehdään vasta, kun testi näyttää plussaa” estetään se, etten alan jo maalata vierashuoneen seiniin menninkäisiä ja ruskalehtiä.

Sillä estetään se, etten ala maanisesti mittailla lämpöäni joka päivä; etten ota kestotilausta ovulaatiotesteille, etten mene tekosyyn varjolla kauppoihin hypistelemään vauvanvaatteita. Etten pakota Ykkösmiestä päivittäisiin yhdyntöihin, joihin on molemmille jo ajat sitten tullut tekemisen maku.

Etten vaivu epätoivoon aina, kun kuukautiset alkavat. Ettei itsetuntoni taas romahda täysin, kun yrityksestä huolimatta en onnistu.

“Ei aborttia voi pitää ehkäisykeinona.”

En minä sitä ehkäisykeinona pidäkään. Pidän sitä viimeisenä ja tärkeänä takaporttina, joka mahdollistaa sen, etten taas lottoa turhaan, ja pety, kun en voitakaan. Minulle on tärkeää, että voin lykätä päätöstä sen uuden Bemarin ostamisen tarpeellisuudesta aina siihen asti, kun Veikkauksen edustaja ilmestyy ovelleni kukkapuska kainalossa.