Ykkösmiehen duunitilanne

Jej, Ykkösmies sai töitä – ja itseasiassa ehti jo aloittaakin uudessa työpaikassaan.

Ei valittamista: palkka on isompi kuin edellisessä työpaikassa (tästä vähän vitsailtiinkin; joka kerta, kun kriisi uhkaa erottamisen tai työsopimuksen pidentämättä jättämisen seurauksena, tyyppi scorettaa parempaa työtä paremmalla palkalla), työilmapiiri on huomattavasti mukavampi ja matkat ulkomaille jatkuvat entiseen tapaan.

Ykkösmies ynnäili uuden palkkansa nettoansioita ja tuumasi tyytyväisenä henkseleitään paukutellen: tällä vauhdillahan sä voisit vähentää omia työtuntejasi, ja ottaa vaikka yhden päivän viikossa vapaaksi.

Noh, en tiedä. Ei minua hirveästi häiritse olla kokopäivätöissä, sillä asun lähellä työpaikkaani, eikä minun tarvitse kodinhengettärenäkään hirveästi riehua. Siivooja ja nyttemmin myös puutarhuri (!!) pitävät huolen siitä, ettei minun tarvitse oikeastaan tehdä muuta kuin laittaa ruokaa ja pestä pyykit.

(Puutarhuri kuulostaa hirveän porvarilliselta, mutta on oikeasti vaan yksi meidän kaveri, jonka uuteen taloon Ykkösmies tekee sähkö- ja muita remonttihommia, ja saa vaihtokauppana tämän  puutarhurin koulutuksen omaavan kaverin trimmaamaan meidän puskia ja leikkaamaan nurmikon tarpeen vaatiessa.)

Mutta mistä sitä tietää, mitä tulevaisuudessa haluan. Kuvittelen jo itseni kirjoittamassa kirjaa yhtenä päivänä viikossa…

Tulevana lauantaina Ykkösellä on muuten poikien juttuja: koko päivän kestävät polttarit. Kun ilmoitin tästä Amirille, mies ei kauaa jahkaillut, vaan varasi meille hotellihuoneen tyyliin sekunnissa. (En uskalla – enkä oikeastaan haluakaan – kutsua häntä kotiini Ykkösmiehen ollessa huudeilla.) Lauantaina iltapäivästä siis treffit!

Ja pitkästä aikaa haluttaa. Tänä lauantaina, puolisen vuotta tapaamisestamme, menemme vihdoinkin loppuun asti. Vatsanpohjassa kutkuttaa jo valmiiksi.

Amiria kuulemma jännittää; edellisestä kerrasta on aikaa, jota ei mitata viikoissa, ja kuulemma ihan nipin napin kuukausissakin vuosien asemesta. Pelkää, että polttaa nallinsa jo ensimetreillä. Minä lohdutan parhaani mukaan; onhan meillä koko iltapäivä aikaa, eihän se haittaa. (Mielestäni se olisi jopa aika söpöä…)

Haha, mitäköhän Mosse sanoisi, jos kuulisi, että olen aikeissa maata terroristin kanssa*) melkein viikon sisällä siitä, kun suksemme menivät lopullisesti ristiin?

Toisaalta taas…Mosse, here’s to you (edelleen zen kateissa vissiin, heh):

*) Huom – Mossen mielipide, ei minun.