Matkakuumetta

Kaksitoista päivää lomaan. Aurinkoa, lämpöä, mausteitten tuoksua, katujen värikästä hälinää, grillausta ja ehkä joku kameliekskursio autiomaahan. Morocco here I come. Odotus kuplii vatsanpohjassa (eri tavalla kuin viime aikoina on kuplinut, heh), ehkä siellä läpättää muutama perhonenkin.

Jännitän Kitarapojan tapaamista. Kitarapojan, joka tunnustaa ujosti Whatsappissa, että haluaa ehkä halata minua tavatessamme. Ja että haluaisi ehkä nukkua minun vieressäni vuokraamani asunnon parisängyllisessä makuuhuoneessa. (Asunnossa on kaksi makuuhuonetta.) Minä epäröin vielä, en tiedä, pitäisikö minun. 

En muista, kauanko olemme jo tunteneet virtuaalisesti. Ehkä kymmenisen kuukautta? Mutta sen muistan, että helmikuussa, klassisesti Ystävänpäivänä, sain häneltä valokuvan, jossa näkyi muutakin kuin kasvot; ja että lähetin tyyliltään samanlaisen kuvan takaisin – kuvan, jossa ei kuitenkaan näkynyt mitään, mitä ei voisi julkaista Facebookissa.

Kitarapojalla on syntymäpäivä juuri sinä päivänä, kun hän tulee tapaamaan minua. Hän joutuu matkustamaan yhdeksän tuntia päästäkseen tapaamiseen; totta kai satuin valitsemaan kohteen, joka oli mahdollisimman kaukana hänestä.

En tiedä, kauanko Kitarapoika aikoo viipyä; yhden yönkö, vai koko lomani ajan. Kai se riippuu siitä, tulemmeko toimeen kasvotusten yhtä hyvin kuin virtuaalisesti.

En myöskään tiedä, mitä hän haluaa minusta – enkä edes sitä, mitä minä haluan hänestä. Ehkä ei tarvitsekaan suunnitella; ehkä voi vaan hengailla ja katsoa, miltä se tuntuu.

Sen kuitenkin tiedän, että pitkäsormisesta, herkästä ja vähän ujosta Kitarapojasta on tullut tärkeä ihminen minulle. Huomaan katselevani hänen kuviaan yhä useammin.