Kiss kiss, bang bang eli Ticket to Heaven?
Disclaimer: sisältää aikuiselle naiselle täysin sopimatonta haaveilua. Kirjoittaja itse nimittäin sattuu olemaan sitä mieltä, että haaveilu ei ainoastaan satuta ketään, mutta on myös ihmisenä olemisen yksi perusedellytyksistä. Haaveita pitää olla aina, eikä niistä kaikkia tarvitse toteuttaa.
Hhjj heitti viime postaukseni kommenttikenttään apokalyptisen ennustuksen minun ja Kitarapojan suhteesta:
“Eihän tämä parikymppinen Marokkoon halua jäädä; se haluaa Suomeen! Jollain ilveellä sen pitää päästä tänne. Cougis on Ticket to Heaven. Kiss, kiss, bang, bang. Marry me ja kas, eipä tarvitse lähteä Eurooppaan epävirallisia kanavia käyttäen.”
Loistavaahan tässä kommentissa on se, että lähdetään heti yleistämään toisen motiiveja olla koko suhteessa tuntematta koko tyyppiä. Sillä onhan niin, että kaikkien marokkolaisten ensisijaisena motiivina on päästä Suomen kaltaiseen paratiisiin?
News flash: on joo tyyppejä, jotka luulevat, että Euroopassa ovat kadut kultaa ja voi vaan napsutella henkseleitä valtion maksamassa luksuslukaalissa. Mutta on myös ihmisiä, jotka avaavat dialogin aiheesta ja vieläpä nimenomaan eurooppalaisen henkilön kanssa, joka ehkä voi selittää elämän reaaliteettejä Euroopassa vuonna 2017. Nämä samat ihmiset osaavat myös hakea tietoa netistä ja lukea vastaanottamaansa tietoa kriittisesti.
Lisäksi on tyyppejä, jotka ovat ihania idealisteja; tyyppejä, jotka kouluttavat itseään voidakseen tulevaisuudessa tehdä jotain sen eteen, että omassa maassa menisi joskus hivenen vähemmän paskasti. Nämä tyypit uskovat siihen, että jo yhden ihmisen teoilla on vaikutusta; ja että ratkaisu kategoriseen asioitten parantamiseen lähtee siitä, että ongelmalle ei käännetä selkää ja paeta sinne, missä omia henkseleitä voi paukuttaa kuuluvammin, vaan että yritetään konkreettisesti muuttaa status quoa tekemällä itse hyvää.
Meidän lyhyenlännät tulevaisuudenkeskustelumme ovat kaikki painottuneet samalle skenaariolle: minun muuttamiselleni Marokkoon. Kitarapoika kun nimittäin ei halua muuttaa ulkomaille. Hän on hyvää vauhtia kouluttamassa itseään (kielten)opettajaksi, ja haaveissa on opettaa lapsia tai nuoria, joilla ei muuten olisi varaa ja/tai mahdollisuuksia laajentaa maailmankuvaansa vieraan kielen kautta.
Minä taas haluaisin vaikuttaa (koulutukseeni perustuen) kansainvälisen kaupan alalla; ja mieluiten niin, että pääpaino lepäisi (nuorten) aikuisten naisten koulutuksessa.
Yksi vaihtoehto (ja minun haaveeni) ylläolevan, toki vielä lapsenkengissä olevan suunnitelman toteutumiselle olisi perustaa oma yritys, joka keskittyisi kielten opettamiseen eri tasoilla. Kitarapoika voisi vetää lasten ja nuorten ryhmiä, kun taas minä voisin antaa kv-businesskoulutusta paino eurooppalaisessa businesskulttuurissa. Eräänlainen Language/Business Help Centre siis.
Marokko maana tekee tämän haaveen jopa aika helposti lähestyttäväksi: siellä ollaan aika suu muikeana eurooppalaisen osaamisen maahantuontia kohtaan; ja siksipä eurooppalainen yrittäjä, joka perustaa puljunsa Marokkoon, voi tehdä näin yksinkertaisesti rekisteröimällä yrityksensä ja ilmoittamalla siitä kaupungintalolle (no okei, pientä lisäjännitystä tuo paikallinen byrokratia, mutta siis näin niinkuin periatteessa ja positiivisimman kautta pähkinänkuoressa). Lisäporkkanana toimii se, että ensimmäiset viisi vuotta eurooppalaisen yrittäjän ei tarvitse maksaa dirhamin dirhamia veroa Marokon valtiolle.
Mistä tiedän kaiken tämän? Satun tuntemaan eurooppalaisen naisen, joka asuu Marokossa ja jolla on siellä oma yritys (ja marokkolainen aviomies, 20 vuotta nuorempi kuin hän itse köhköhköh SIVUSEIKKA). Tutustuin häneen matkani aikana – ja jälleen kerran voidaan kysyä, oliko kyseessä puhdas sattuma, vai oliko kohtalon johdatusta, että tutustuin juuri häneen.
Eli kiss kiss, bang bang: asetelma onkin yhtäkkiä päälaellaan. Ei paperien takia naimisiinmenoa ja muuttoa Suomen kultaisille kaduille. Ei lippua taivaaseen, vaan autiomaan reunalle kesäisin viidenkymmenen celsiuksen voimalla paahtavan auringon alle. Ei henkselinpaukuttelutulevaisuutta Kitarapojalle, vaan vähemmän materialistinen ja enemmän yhteisöllinen uusi kulttuuri Cougikselle.
Paradoksaalistahan tässä on toki se, että mikäli haluan asua Kitarapojan kanssa saman katon alla, edessä on ns. pakkoavioliitto – minun. Maan kulttuuri kun ei hyväksy avoliittoa.
Niin ja jaa – onhan tässä tietysti vielä pari miinuspuoltakin. Alueella on kolme virallista kieltä: arabia, berberi ja ranska. Minähän en puhu noista vielä yhtään. Aika berberistä, vai mitä?
Melkein (lukijain) toivekuva: puuttuu vain ne marokkolaiset viinilasit ja mun ja Kitarapojan kädet niitä pitelemässä. No, ainakin paikallinen viini tuli kuvaan (ja vähän paikallisen vuokrakämppäni olohuonettakin).