Mitä minulle oikeasti kuuluu

Ne harvat ystäväni, jotka tiesivät Nörttipojasta, ovat viime aikoina ilmaisseet huolensa: mitä minulle oikeasti kuuluu?

Pysähdyin miettimään sitä, miltä minusta kuuluisi tuntua.

Melkein puolentoista vuoden “suhde”, jossa loppuaikoina tunteet olivat melko vahvasti pelissä. Nörttipojasta tuli kuukausien kuluessa niin paljon enemmänkin kuin pelkkä seksikumppani; hänestä tuli tavallaan simulaatiopoikaystävä, jolle saatoin kertoa ihan mitä vaan, ja jonka kanssa koin olevani täydellisen samalla aaltopituudella niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Kun olimme erossa, minulla oli oikeasti häntä ikävä, ja jonkin aikaa itseasiassa elin vain niille salaisille hetkille, jotka varastimme ollaksemme yhdessä.

Olin kuvitellut, että eron alkuturtumuksen jälkeen alkaisin jotenkin palavasydämisesti kaivata häntä; se tunne kun sydäntä pakottaa ikävästä jäi kuitenkin kokonaan kokematta. Ehkä siihen auttoi se meidän kaikkein viimeinen tapaamisemme; se, jota ei koskaan olisi pitänyt edes tulla.

Kun ajattelen Nörttipoika-aikaa, pystyn nyt ikäänkuin ulkopuolisen silmin näkemään, miten paljon tarpeetonta draamaa siihen liittyi; ja miten paljon se draama ahdisti minua. Vaikka tunsinkin oloni seksikkäämmäksi ja naisellisemmaksi kuin aikoihin, olin koko ajan jotenkin levoton. Kun en ollut Nörttipojan kanssa, halusin olla hänen kanssaan; ja kun olin hänen kanssaan, pelkäsin että jäämme kiinni. Jatkuva kontrollointi, että puhelin on puhdas; aikatauluttaminen että ehtii pestä lakanat, jatkuva pelko siitä että naapurit huomaavat tai että appivanhemmat tulevat yllätysvisiitille.

Se kulutti, hiersi sielua.

Näistä mietteistä pysähdyin tunnustelemaan omia tunteitani: mitä minä nyt tunnen, miltä minusta tuntuu; mitä minulle oikeasti kuuluu?

Onnellinen. Seesteinen.

Pitkästä aikaa – ellei jopa ensimmäistä kertaa liki neljänkymmenen ikävuoteni aikana – minusta tuntuu siltä, että kaikki on hyvin juuri näin; että palaset ovat viimeinkin loksahtaneet paikalleen. En ole enää rauhaton.

Yhteiselo Ykkösmiehen kanssa on kvalitatiivisesti parempaa. Koskettelemme enemmän, harrastamme seksiä nykyään vähintään kerran viikossa. Se riittää minulle; vaikka haluaisinkin useammin, tajuan että tämän kanssa pystyn elämään ilman avioliiton ulkopuolista seksuaalista stimulaatiota.

Se on kompromissi, jonka tämän suhteen takia olen valmis tekemään ja ennen kaikkea – jonka haluan tehdä. 

Kommentit (19)
  1. Luin näitä viestejä eilen kännykästä (kuten allaoleva kommentoija totesi – on hieman haastavaa kun näkee yhden kirjaimen per rivi), joten tämä kommenttisi meni minulta kokonaan ohi; luulin todellakin että viittasit toiseen kommenttiin ”ks. yllä” -kommentillasi, joten nyt on minun vuoroni pyytää anteeksi 🙂 

    Ymmärrän provosoitumistasi, kyllähän blogini aihepiiri siihen antaakin enemmän kuin tarpeeksi aihetta. Ja jos/kun joskus vastaan hyökkäävästi, se johtuu pelkästään siitä, että minäkin olen – kaikesta huolimatta – inhimillinen ja tunteva olento. 

    Kaikkea hyvää myös teille ja kiitos tästä! 

  2. Lukeekohan Lilyn toimitus puhelimella ikinä näitä kommenttiosastojen kirjoituksia, joissa yhteen kommenttiin on vastattu monella vastauksella? Ymmärretäänköjän siellä päässä että kuinka raskasta on lukea tekstiä jossa aina vain yksi kirjain yhdellä rivillä. Aaargggh..

    1. Kyllä nuo kommentit alkaa lähestyä yksi kirjain per rivi – leveyttä ihan normaalilla pöytäkoneellakin, kunhan niitä vastauksia alkaa kertyä riittävästi. Toivottavasti tämä fiksataan pian.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *