Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Nimimerkki m43 kirjoitti viimeisimmän postaukseni kommenttikenttään aika analyyttisen kommentin. Aloin vastata itse kommenttiin, mutta huomasin, että pohdittavaa ja analysoitavaa riitti täälläkin päässä ihan omaksi postaukseksi asti:

“Heh, on kyllä mielenkiintoinen kuvio: nuori muslimipoika + naimisissa ja avoimessa suhteessa oleva puuma. Yksi yhteinen (seksitön) yö takana ja seuraava(t) suunnitteilla puolen vuoden päähän. Seksiä haluis molemmat ja ainakin nainen on korviaan myöten rakastunut. Tulee olemaan aika kärvistelyä seuraavat puoli vuotta – ainakin jälkimmäiselle 😀 No ehkä pojallekin, kenties seksin saaminen ko. maassa ei ole hänelle helppoa, päinvastoin kuin länsimaissa.

Mielenkiintoisinta ehkä kuitenkin on miettiä, mitä kumpikin tästä suhteesta haluaa? Ainakin aina aikaisemmin puuma on vakuuttanut, ettei ykkösmiestä jätä – vai onko nyt käsillä jotain sellaista, että on sen aika? Yhteiselo marokkolaisen lukiopojan kanssa? Miksei, kyllä sellaisiakin liittoja varmasti on. Mitäs poika sitten haluaa? Vaimoa vai lomaseksiä? Ehkäpä jälkimmäistä, jos kerran tietää avoimesta suhteesta.

Henkilökohtaisesti en kyllä noilla lähtötiedoilla lähtisi tuollaiseen etä/lomasuhteeseen, joka tuntuu ainakin puuman kirjoittelun perusteella sitovan noin vahvasti emotionaalisesti. Jollei sitten oikeasti aio aloittaa vakinaista suhdetta ko. ihmisen kanssa ja tämä taas tarkottaisi jomman kumman muuttoa toisen maahan. Ja sen ykkösmiehen jättämistä.

No, talven aikana saanemme tietää asiasta tarkemmin… ;)”

Olen itsekin miettinyt aika pitkälti samoja asioita. Ensimmäisenä mielessä on pyörinyt se, miten helposti ja vaivattomasti kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen tavatessamme; miten voi olla mahdollista, että ihminen, jonka kanssa on kommunikoinut pelkästään Messengerin ja myöhemmin Whatsappin välityksellä – virtuaalisesti – voikin tuntua niin oikealta ja niin hyvältä heti tapaamisen ensisekunneista asti?

Itse en jotenkin osaa mieltää häntä “muslimipojaksi”, vaikka tiedänkin, että uskonto on hänen elämässään läsnä, joskin enimmäkseen traditioiden muodossa. Hän ei kuitenkaan ole harjoittava muslimi siinä mielessä, että rukoilisi viisi kertaa päivässä tai kieltäytyisi juomasta alkoholia (maistelimme yhdessä lasilliset melkoisen mainiota marokkolaista punaviiniä). Hän ravaa kirjastossa ja ahmii itseensä tietoa eri kulttuureista, evoluutiosta, ihmiskehosta, aivoista ja muusta biologiasta. Hän on tiedonnälkäinen ja avoin uudelle, ja ennen kaikkea: hän on hirvittävän älykäs ja ennakkoluuloton.

Rakastuminen on ehdottomasti molemminpuolista. Mutta tietysti ymmärrän, että rakastumisen tunne voi mennä äkkiä ohi – puolin ja toisin. Niinhän se voi mennä aina, eikä sen pelossa kannata säästellä tunteitaan ikäänkuin suojellakseen itseään. Me olemme molemmat mukana tässä sataprosenttisesti ja jopa niin, että emme halua toisen osapuolen tapailevan muita ihmisiä ennen seuraavaa tapaamistamme (tämä oli ensisijaisesti Kitarapojan toivomus). 

Ja – en usko itsekään, että sanon näin, mutta tässä ei niinkään ole kyse seksistä. Olen täysin tietoinen siitä, että olisin halutessani saanut houkuteltua Kitarapojan seksiin ensitapaamisemme aikana; vietimme paljon aikaa kahdestaan sängyssä ja olimme semi-intiimisti lähekkäin, kiihotuimme toisistamme. Jotenkin vaan joku moraalinen kompassi tai mikä lie vaisto ohjasi ja käski minua ottamaan rauhallisesti, ettei suhteemme syventyisi liikaa liian aikaisin. Kitarapojalle oli kova juttu jo nukkua naisen vieressä ja vaihdella kielisuudelmia; miksi olisin lisännyt painetta vaatimalla kaikkien pesien läpikäyntiä välittömästi?

Mitä me sitten tästä suhteesta haluamme?

Kitarapoika on sanonut, että haluaa viettää loppuelämänsä minun kanssani, ja vaikka suhtaudunkin hänen sanomiseensa kaikella sillä varauksella, jota aikuisella ja enemmän kokeneella ja eläneellä naisella tulisi olla silloin, kun parikymppinen sanoo jotain, mitä tarkoittaa sillä hetkellä, mutta ei tarkoita ehkä enää viikkoa myöhemmin, en voi kieltää, etteikö ajatus olisi jäänyt kytemään. Miltä se tuntuisi? Millaista minun elämäni olisi? Missä minun elämäni olisi? Olisinko valmis muuttamaan Marokkoon ja jättämään kaiken taakseni – materian, ylellisehkön elämän, helpon työn, tutut rutiinit, ystävät? Mukautuisinko paikalliseen kulttuuriin? 

samantha_ii_1.gif

Mutta vähän paradoksaalisestikin – ikäni ja ikäeromme huomioonottaen – minulla ei ole kiire mihinkään. Tällä hetkellä haluan olla eksklusiivisessa etäsuhteessa Kitarapojan kanssa, tavoitteena vuosittaiset tapaamiset. Olen varma, että seuraava tapaamisemme, joka tulee kestoltaan olemaan pidempi, avaa suhdettamme ja sen mahdollista tulevaisuutta ihan eri tavalla. 

Nyt meillä oli vain hetki. Ja nyt meillä on toisemme. Muulla ei ole tällä hetkellä väliä.

Ja – on tavallaan mieletöntä, että koko maailma on tällä hetkellä taas totaalisen auki; että ei tiedä, missä tulee olemaan vaikka viiden vuoden päästä. Yleensä kai tässä iässä tässä vaiheessa elämää kaiken pitäisi olla sievästi niputettu, aakkosjärjestetty ja arkistoitu sopivan kokoisiksi ja helposti nieltäviksi tulevaisuuden suupaloiksi. Kesyä, konservatiivista, porvarillista, sovinnaista. 

On ihan älyttömän kutkuttavaa tajuta, että näin ei tarvitse olla.

Kommentit (32)
  1. Miksi te edes muuttaisitte Suomeen, etkö asua jossain muualla Euroopassa?
    Ja 20- vuotias on toki täysi-ikäinen ja iän puolesta aikuinen yms, mutta kyllä se touhu useimpien mielestä on vielä sen verran lapsellista, että esim. on tarve ravintoloille K22, K24… 🙂

    1. Näin ainakin Suomessa ja Jenkeissä joo. Kertookohan tämä enemmän iästä vai kulttuurista? 😉 

      1. Monissa maissa toki nuoruus ”loppuu” siinä parinkympin tietämillä, kun avioidutaan ja aletaan elää perhe-elämää eli siinä mielessä kertoo. Henkinen kypsyys ei kuitenkaan tule sen perhe-elämän mukana automaattisesti. Eli kulttuuri vaikuttaa, mutta kyllä ihminen myös aikuistuu vaikka täysi-ikäinen jo olisikin.

        1. Jotkut aikuistuvat nopeammin kuin toiset…vai miten rankkaisit mun ”aikuistumisen” mun viimeisten postausten perusteella? 😀 

  2. Miten tämä nyt eroaa niistä aikaisemmista rakastumisista? Tekstien perusteella kuulostaa ihan samalta alkuhuumalta kuin esim. Mossen kanssa…

    1. Aviomies on kyllästynyt, ehkä rakastunut omalla tahollaan. On saanut tarpeekseen.

      Eihän tämä parikymppinen Marokkoon halua jäädä; se haluaa Suomeen! Jollain ilveellä sen pitää päästä tänne. Cougis on Ticket to Heaven. Kiss, kiss, bang, bang. Marry me ja kas, eipä tarvitse lähteä Eurooppaan epävirallisia kanavia käyttäen.

      1. Näinhän sen täytyykin olla! Mitäpä tätä blogia enää jatkamaankaan, kun loppuratkaisu tuli näin sujuvasta kynästä. 😀

      2. Mutta vakavasti ottaen: Kitarapoika nimenomaan ei halua pois Marokosta, ja itsekin epäilen suuresti Suomessa eloni tulevaisuutta – enkä missään nimessä, nykyisen (poliittisen) ilmapiirin vallitessa, edes harkitsisi Kitarapojan ”tuomista” Suomeen. Tästä on jo keskusteltu. Mikäli meistä tulee jotain, on lähes itsestäänselvää, että mulla on edessä muutto Marokkoon. Kitarapoika on niitä idealisteja, jotka kouluttavat itseään tehdäkseen tulevaisuudessa hyvää omalle kansalleen, omassa maassaan. Ja uskon, että minäkin voisin tehdä osani eritoten naisten koulutuksen suhteen ko. maassa. 

    2. Ehkä kuitenkin siten, että rakastuminen on tässä tapauksessa molemminpuolista… 😉 

      1. Oon nyt ehkä tarkkaamaton lukija, mutta muistelisin, ettei tämä ole eka kerta, kun rakastuminen on molemminpuolista? Ja just tää kohta:

        ”Ensimmäisenä mielessä on pyörinyt se, miten helposti ja vaivattomasti kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen tavatessamme; miten voi olla mahdollista, että ihminen, jonka kanssa on kommunikoinut pelkästään Messengerin ja myöhemmin Whatsappin välityksellä – virtuaalisesti – voikin tuntua niin oikealta ja niin hyvältä heti tapaamisen ensisekunneista asti?”

        kuulostaa suoralta kopiolta monesta aiemmasta ensitapaamiskuvauksesta. Olisin kanssa utelias kuulemaan, mikä tästä tyypistä tekee erilaisen kuin kaikki aiemmat. Eihän tällaisia asioita aina pysty erittelemään, mutta jos nyt joka tapauksessa asioita pohdiskelet ja pyörittelet:)

        Tavallaan myös kiinnostaisi tietää, mitä tapahtui kaikelle sille muulle, joka sitoi sinua ja Ykkösmiestä yhteen. Aiemminhan olet paljonkin korostanut sitä, että suhde voi olla muilta osin niin hyvä, että seksittömyys ei ole eron arvoinen ongelma (mikä on musta todella hienoa!). Ymmärrän tietysti, että asian avaaminen tarkemmin voi olla liian ikävää puuhaa harrastuksena pidettyyn blogiin…

        Joka tapauksessa, onnea matkaan, mihin se sitten päätyykin! Idealistinen yrityssuunnitelmanne kuulostaa kyllä aika hienolta:)

        1. Ei kun just hyvin tarkkaavainen – muistin nimittäin edellisen kommentin julkaistuani, että esim. Valokuvaajan kanssa oli kanssa kyse molemminpuolisesta salamarakastumisesta ensikohtaamisella 😀 

          Suurimmassa osassa muita tapaamisia se ”yhteys” on kanssa löytynyt heti, mutta tämä johtunee vain siitä, että ollaan tutustuttu etukäteen jo sen verran hyvin ennen tapaamista, että itse tapaamisessa on heti jo luontevaa olla toisen seurassa. 

          Eli kaikki on selitettävissä 🙂

          Ja juu, en tosiaan ala avaamaan asiaa sen tarkemmin…ehkä sen verran voin sanoa, että seksittömyyden lisäksi myös yhteiset intressit ja ylipäätään yhdessä tekeminen (so. miten vapaa-aikansa haluaa käyttää) alkavat poiketa toisistaan aika rajusti. 

          Kiitos <3 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *