Moraalikäsityksen muuttumisesta

Kommenttikentässä nimimerkki E… pohdiskeli seuraavaa:

”Menee vähän filosofoinnin puolelle, mutta oletko huomannut tämän koko prosessin aikana, että moraalikäsityksesi olisi muuttunut? Olen pohtinut monesti sitä, että meillä on usein ajatus ”rajoista, joita emme ylittäisi”, mutta tosipaikan tullen ylitämme kuitenkin. Jokaisen ylitetyn rajan jälkeen on helpompaa luopua taas seuraavastakin periaatteesta. Mua kiinnostaisi kuulla, miten tämä sun sisäinen moraalikoodi on muuttunut ja mitkä ovat ne ehdottomat asiat, joista haluat edelleen pitää kiinni (vai onko niitä enää?).”

Mitä moraaliin tulee, olen todennut omani seuraavan Breaking Badin juonikulkua. Heräsin eräänä aamuna peilikuvaani katsoessani tajuamaan, että minähän olen mutatoinut kiltistä Walter Whitestä häikäilemättömäksi Heisenbergiksi.

Kun menin Ykkösmiehen kanssa naimisiin, menin naimisiin loppuiäkseni, myötä- ja vastamäet mukaanlukien. Ykkösmiehen tavattuani olin ensimmäisestä yhdessä vietetystä yöstä asti ehdottomasti sitä mieltä, että olin löytänyt Sen Oikean, sielunkumppanini. Olin myös sataprosenttisen varma siitä, että rakastin. Sekä sataprosenttisen varma siitä, etten koskaan, ikinä, missään olosuhteissa, tulisi pettämään miestäni.

Nyt, lukiessani juuri kirjoittamaani, minut valtaa epäusko, jopa pieni halveksuntakin itseäni kohtaan. Miten tuosta ehdottomasta ”kunnes kuolema meidät erottaa” –vaimosta tuli ihminen, joka ottaa vapaapäiviä töistä kiirehtiäkseen salaisiin eroottisiin tapaamisiin anonyymeihin hotellihuoneisiin, jopa ennestään tuntemattomien miesten kanssa? Minkälainen vaimo sopii seksitreffejä pelkän muutaman viikon internet-tuttavuuden jälkeen?

Ensimmäisen kerran petin Ykkösmiestä kuivan kautemme alkuaikoina. Se tapahtui tolkuttomassa humalassa, ennaltasuunnittelemattomasti, tilanteen tehdessä varkaan. Jälkeenpäin hirveä (moraalinenkin) krapula; miten liha voikin olla niin heikko? Ja kuitenkin – pettäminen voitiin laittaa kännin piikkiin; se oli jonkinlainen vahinko.

Seuraava kerta samaisen partnerin (a.k.a. Naapurin Pojan) kanssa ei enää tapahtunutkaan humalassa; se tekosyy oli poissa. Tekosyyn tilalle puhuin itselleni mustan valkoiseksi: johan se on ollut mun sisällä, toinen kerta menee samaan konkurssiin. Sitten lopetimme – ennemminkin hänen kuin minun moraalisista vatsanpuruistaan johtuen. Minua 15 vuotta nuorempi, tuolloin vasta teini-iästä päässyt poikakin tajusi, että näin ei voi tehdä, tämä on väärin.

Kuiva kausi jatkui. Mukaan tuli entistä enemmän epävarmuutta; olin varma, että se johtuu minusta. Olin ruma läski, jota edes oma aviomies ei halua. Täysin epäonnistunut vaimona, naisena, ihmisenä. Masennuin jopa niin, että oikeasti haaveilin päivieni päättämisestä. Vain, koska en saanut seksiä kotona.

Joskus kommenttikentissä on tullut vastaan ”ellei puoliso anna, niin masturboin sitten” –tyyppisiä toteamuksia. Totta kai minäkin aloitin noin. Mutta jossain vaiheessa se ei enää riitä; tarve olla fyysisesti rakastettu (muutenkin kuin itsensä toimesta) ajaa lähes muitten perustarpeitten edelle, mikäli seksistä oman partnerin kanssa on kulunut liian pitkä aika. ”Saamattomuudesta” tulee pakkomielle, johon jokainen torjunta lisää kierroksia.

Nörttipojan hain jo tarkoituksella ja ensimmäinen tapaamisemme oli hotellissa. Olimme sopineet (pienellä massamurhaajavarauksella), että harrastamme seksiä. Pyysin häntä tuomaan kondomeja, ja partahöylä lauloi tapaamiseemme valmistautuessa. Halusin vakituisen rakastajan, vain yhden. En siis yhden illan juttuja baareista pilkun jälkeen.

Kun juttu Nörttipojan kanssa loppui, tuntui, kuin minusta olisi puuttunut pala. Oli tavallaan pakko hakea uusi Nörttipoika; tai uusi rakastaja. Olin jo tottunut siihen, että jossain oli se arjen henkireikä, se paralleeli universumi, jossa oltiin kuin teinejä ja naitiin kuin kanit. Jossa kaikki oli uutta ja vaaleanpunaista hattaraa; jossa sanoja kuten erektio-ongelma tai haluttomuus ei ollut olemassakaan. Se universumi, jossa sääret ja häpy ajeltiin aina ennen rakastelua; ja jossa ei pystytty pitämään näppejä toisistamme erossa, ei edes julkisilla paikoilla.

Nörttipojan jälkeen ei vain ole löytynyt Sitä Oikeaa Rakastajaa. Ensimmäinen oli liian nuori; toisen kanssa tuli liikaa tunteita, ja kolmas otti ja katosi selittämättä.

Mietin sinä samaisena aamuna, kun peilistä tuijotti ensi kertaa Heisenberg, että kuinka pitkälle aion tämän viedä? Kuinka monta kertaa aion koeajaa uutta rakastajaa, vain huomatakseni, että se ei ollutkaan se oikea? Kuinka monta kertaa voin vielä naida tuntemattomien kanssa ja yhä oikeuttaa sen itselleni?

En edes muista, milloin olisin viimeksi keskustellut Ykkösmiehen kanssa seksuaalisesta pattitilanteestamme. Jotenkin minulla ei ole voimia siihen – ja toisaalta: on melkeinpä helpompaa vain suosiolla nauttia take-out –seksistä ja korjata suhteen murtumat jeesusteipillä. 

On mielenkiintoista – ja samalla pelottavaakin – huomata, miten moraalin rajat haalistuvat; miten mustavalkoisesta maailmasta tuleekin sellainen, joka on täynnä harmaan sävyjä. Onko enää rajoja, joita en voi enkä halua ylittää?

On. 

Kaverit (sekä omat että Ykkösmiehen) ovat ehdottomasti poissa laskuista. En myöskään suin surminkaan aloittaisi seksisuhdetta kaverien partnereiden kanssa. Enkä edelleenkään halua sekaantua isiin (mikäli näillä ei ole oikeasti avoin suhde). Olen edelleen sitä mieltä, että parisuhteen prioriteettien tulee muuttua, mikäli perheeseen tulee lapsi; että se lapsi menee kaiken muun edelle. Tuomitsen pettämisen, joka johtuu siitä, että kotona ei saa seksiä vain, koska vaimo on liian väsynyt pienen lapsen hoidosta.

En myöskään halua seksisuhdetta ihmisen kanssa, joka pettää vain pettämisen ilosta; en halua sarjapaneskelijaa, jonka ainoa motiivi pettämiselle on se, että vaimo “antaa vain kerran viikossa lauantaisin, lähetyssaarnaajassa pimeässä peiton alla”.

Finanssimies oli varmaankin sarjapaneskelija. Mutta minä uskoin sinisilmäisesti, kun tämä kertoi etsivänsä pidempiaikaista seksisuhdetta, eksklusiivisesti vain yhtä. Ja uskon varmaan seuraavaakin, joka niin sanoo. Koska haluan uskoa ihmisiin – jopa pettäviin sellaisiinkin, kuten Muusikko. Ja vaikka Muusikko ei enää lämmitäkään petiäni, hän lämmittää yhäkin sydäntäni – ystävänä. 

Minä olisin onnellinen, jos saisin edes kerran viikossa. Olkookin sitten pimeässä ja peiton alla – se riittäisi minulle. Silloin minulla ei myöskään olisi enää tarvetta pettää.  

heisenberg.jpg

 

Kommentit (41)
  1. salkku muurinen
    4.7.2015, 22:33

    löysin blogisi ensi kertaa. luin tämän postauksen ja se on kuin suoraan omasta elämästäni. en ole siis ainoa. kiitos tästä postauksesta. toivon että löydät itsellesi arvoisesi panomiehen, joka panee niin että tajuat hymyileväsi jatkuvasti joka paikassa. oikeaa vastausta ei voi kukaan tietää, mutta tiedän että tässä tilanteessa ei toisten jeesustelut auta, munaa on saatava ettei pää sekoa täysin.

    kaunista kesää 🙂

  2. Muista nyt sinäkin, että puuman mies oli se joka peti ensin. Ja sen jälkeen kehtaa vielä pihdata…!

    Vääryyttä ei voi oikeuttaa vääryydellä. Ja pihtauksen oikeampi nimikin on haluttomuus. En minä syytä omaa eukkoani pihtaamisesta, vaikka tilanteesta kärsinkin. Hän vain on seksuaalisesti haluton. Ei hän sitä tahallaan tee.

    Puuman vaihtoehdot:

    • eroaminen
    • sopiminen avoimesta suhteesta, jos mies siihen suostuu
    • tyytyminen seksittömyyteen
    • miesten pyörittäminen miehen selän takana

    Jos ajattelette itsenne puuman miehen asemaan, niin mitä toivoisitte puuman tekevän? Oikeaa vastausta ei ole, mutta kokeilkaa kelailla tilannetta omien tuntemustenne kautta. Yrittäkää asettua muiden ihmisten asemaan.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *