Ensimmäisen aviomiehen vei sota ja toinen kuoli yllättäen, varoittamatta. Molemmilta jäi lapsia, jotka oli ruokittava. Onneksi, pitkän suostuttelun jälkeen, se sai jatkaa miehensä työtä talonmiehenä. Kyllä se sai, vaikka olikin nainen eikä mies. 

Talvet olivat pitkiä ja kylmiä. Oli herättävä ajoissa kolaamaan yön aikana sataneet lumet; oli herättävä, vaikka polvia kivisti ja selässä vihloi. Salaa se aina toivoi, ettei se ainakaan nuoskalunta olisi; se oli kaikkein raskainta, vaikeinta pinota käsikäyttöisellä kolalla. Mutta koskaan se ei valittanut, se oli vahva. 

Hammasta purren se meni, sitä oli jaksettava että sai leipää pöytään. Sisulla se meni; sota oli opettanut, että kaikki meni kun jaksoi toivoa parempaa.

Se oli aina työn touhussa, ja pikku apulaiselle oli aina käyttöä. Vaikka askareita riitti, ei ollut koskaan liian vähän aikaa opettaa, tai liian vähän kärsivällisyyttä odottaa, kun pienet jalat eivät ehtineet isoihin harppauksiin.

Kun haettiin puita puuliiteristä, pikku apulainen sai vain sen verran kun jaksoi kantaa. Vastoja tehdessä tehtiin erikseen pieni vasta pienemmälle ihmiselle; ja kun saavillinen nuotalla vedettyjä muikkuja oli perattu yhdessä, pöydällä odotti iso pino lauantaimakkarasta tehtyjä voileipiä ja kupillinen kaakaota. Olikohan silloin edes muita leikkeleitä, vai olivatkohan muut vain liian kalliita? Hyvältä maistuivat leivät joka tapauksessa, makkaran alla aivan liian paksulti voita; tehty niin, kuten se aina ne teki. 

Kesäisin kitkettiin kasvimaata tai myllättiin pottupeltoa; iltapäiväkahvien jälkeen se saattoi kötjöttää puolisen tuntia keittiön hetekalla, ja pienempi ihminen ryömi siksi aikaa hetekan alle sekarotuisen ja pullukan piskin kylkeen köllöttelemään ja kuunteli hetekan natinaa, kun se etsi parempaa asentoa kiukkuisesti vihlovalle selälleen.

Ei ollut kylällä miestä, joka uskalsi sille vastaan sanoa. Ei sen tarvinnut ääntään korottaa; riitti, kun se katsoi. Siihen katseeseen kutistui kaikki kirkkaasta pullosta imetty uho; hartiat kyyryssä painuttiin pihalle vähin äänin, eikä palattu ennen kuin aurinko ei enää häikäissyt silmiä. Ja silloinkin palattiin nöyränä, pää painuksissa.

Se opetti, että tärkeintä on elää omaa elämäänsä välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat. Sen rakkaus oli työn karheuttaman kämmenen hiekkapaperimainen hipaisu poskella; ja lämpimät villasukat joka joulu, vaikkei pieni ihminen pehmeitä paketteja silloin vielä arvostaa osannutkaan. Ei se koskaan ääneen sanonut, että rakastaa. Mutta ei sen tarvinutkaan. 

Se opetti, että elämässä on vain vähän hetkiä, jolloin nauru ei ole parasta lääkettä. Sen vitsivarasto oli ehtymätön, ja se vaan huiskautti kädellään, kun pienen ihmisen äiti päivitteli, että ovatkohan vitsit hieman liian roiseja pikkuisiin korviin. Ja se nauroi hiljaista naurua niin, että sen maha hytkyi, ja se hytkyi itsekin mahansa mukana.

Eikä se pelännyt mitään. En nähnyt sen koskaan itkevän, enkä koskaan perääntyvän. Sisulla se meni, ja sillä pohjattomalla itseluottamuksellaan. Että kaikesta selvitään.  

Ihmettelin joskus, miten en muistuta vanhempiani yhtään – en ulkonäöllisesti enkä luonteeltani. Ykkösmies katsoi minua puoliksi huvittuneena, puoliksi kuin idioottia.

“Siis etkö sä muka itse näe sitä? Sähän olet ilmetty Mummu.“

Kun ihmettelin, miten Ykkösmies pystyi tekemään moisen analyysin – hänhän tapasi Mummun vain kahdesti (ja sillä toisella kerralla Mummu oli jo mennyt, ja Ykkösmies kantoi hänen arkkuaan) – hän hymyili.

“Teillä on samanlaiset silmät. Täynnä itsepäisyyttä ja uhmaa, ja kuitenkin lempeyttä. Sen näki heti, molemmista.“

Silloin oli mennä roska silmään.