Jos ilmeeni ikuistettaisiin nyt emojiksi, se olisi se, jossa on silmien paikalla sydämet. Kitarapoika soittelee minulle serenadeja ja minä laulan mukana ensin hapuillen, myöhemmin yhä itsevarmemmin. 

Yhteisen yön jälkeen hymyilemme toisillemme unensikkuraisin silmin ja suukottelemme vaikka emme ole vielä pesseet hampaitamme. 

Ja ei, emme ole rakastelleet. Kitarapoika haluaa odottaa. Hassuinta on, ettei se edes häiritse minua; näinkin on hyvä. Kitarapoika vetää minut kainaloonsa ja rutistaa niin lujasti, etten ole saada henkeä. ”Je t’aime, hbiba.” 

Terveisiä Marokosta. En ehkä halua enää koskaan palata kotiin.