Se kieroin kerta

Vaihto-oppilasvuosi takana, kesäinen Helsinki ja Kaivohuone vuonna 1999 – olisiko ollut peräti toinen iltani Kotosuomessa. Bongasin ystävättäreni jo lähdettyä miehen mukaan yksinäisen pojan istumassa. Katselin että kivan näköinen komistus; ehkä vähän nuorempi kuin minä. Valkoiset housut (kesähousut!), v-kauluksinen t-paita ja blazeri. Puuhelmet kaulassa (ne oli hei silloin muotia).

Tarkkailin poikaa jonkin aikaa; yksin näytti olevan. Vähän itseasiassa arvelutti mennä juttusille – oli ehkä vähän turhankin hyvännäköinen, riittäisivätkö rahkeet. Päätin että joku juju on keksittävä, ja lähestyin.

“Excuse me, is this free?”

Poika aktivoi englannin sisäisen sanakirjansa ja vastasi savolaisvoittoisella aksentilla myöntävästi, viittoi tuolia vieressään. Parkkeerasin hyvilläni.

Kyseli sitten, mistä olen ja mitä teen. Vastasin (silloin vielä) täydellisellä pohjoisirlantilaisella aksentillani (aksentista kiitos UK-kämppikselleni), että Belfastistahan minä, ja täällä Helsingissä tekemässä gradua suomalaisten juomakulttuurista – sosiologi kun olen. Ja että Belfastin yliopisto vielä maksaa viulut; haluaisiko poika uuden oluen?

Vähistä rahoistani sitten kävin ostamassa oluet.

Ehdimme jutella varmasti puolisen tuntia, ennen kuin liika alkoholi aikaansai lapsuksen; lipsautin lauseeseeni sanoihin kompastellessani supisuomalaisen “eikun“.

Pojan silmät levisivät, ruosteinen kolikko tipahti:

“Heeeei sähän oot suomalainen!“

Myönsin virnistellen ja tunnustin, että huijarihan minä. Ilmeisesti olin jo ehtinyt tehdä vaikutuksen, sillä poika ei suuttunut vaan purskahti nauruun myöntäen, että oli mennyt halpaan. Kai kierous viehätti savolaista – nehän kai sanonnan mukaan ovat itsekin niin kieroja, että hattukin pitää päähän ruuvata. Hehe. Suattaahan tuo olla niinnii tai sitte ei. 

Pilkun jälkeen yhdessä rantakallioille; istuimme ja jutustelimme niitä näitä. Odotin koko ajan, että poika olisi tehnyt jonkinlaisen aloitteen, mutta kädet pysyivät omalla puolella, vaikka tuikkivista silmistä päätellen poika oli valmis lähempäänkin tuttavuuteen. Lopulta en enää kestänyt, vaan puuskahdin, että joko tässä turpaakin aletaan antaa (mummun käyttämä termi pussailulle) vai turhaanko täällä on koko yö kykitty. Poika suuteli huvittuneena – ja hyvin suutelikin.

Aikamme teineiltyämme päätimme siirtyä läheiseen pusikkoon hieman intiimimmän kanssakäymisen pariin. Huomioitavaa on, että kello oli tässä vaiheessa melkein kahdeksan aamulla, ja ranta alkoi houkutella lenkkeilijöitä ja koiranulkoiluttajia. Väsymys, humalatila ja lisääntynyt trafiikki saivat aikaan sen, että seksi ei ollut mitenkään hirveän ikimuistoista; ja kun joku viaton labradorinnoutaja tuli nuuskimaan kriittisistä paikoista, päätimme pistää pillit kirjaimellisesti pussiin ja suunnistaa keskustaa kohti.

Poika saattoi minut aamubussiin, pyysi numeroa ja tekstasi muistaakseni heti seuraavana päivänä. Ensimmäisillä treffeillä puhuttiin sitten syntymävuodesta ja teeskentelin etten usko jotta saisin nähdä ajokortin (olin totaalisesti unohtanut pojan nimen). Olihan se sitten minua kolme vuotta nuorempi.

Suhdetta kesti reippaasti yli vuoden (ja ystävinä ollaan säilytty ihan tähän päiväänkin asti), mutta fasinaatio julkisiin paikkoihin ja kiinnijäämisen riskiin säilyi; anteeksi vaan Pohjois-Haagassa tuona aikana asuneet opiskelijat; me siellä parvekkeella pantiin.

Nostalgiamielessä ja perjantain piristykseksi vähän vielä Martti Mielikäistä kehiin. (Anteeksi turkulaiset!) 

Suhteet Oma elämä Seksi

Minä ite!

Olen aina ollut itsepäinen ihminen ja sen verran jurottaja, että ellen apua pyydä, sitä on turha tulla tarjoamaan. Tämä “minä ite” – periaate kulminoituu esimerkiksi joka jouluaatto siihen, että yritän apinan raivolla (ja apinan aivoilla!) selvitellä männäloppiaisena yhteen sykkyrämyttyyn survottuja jouluvaloja otsasuoni sykkien ja kiroillen kuin merimies. Puolen tunnin syrttäämisen jälkeen, ilman sanottavaa tulosta, huokaisen hartiat lytyssä ja myönnän tappioni: “auttaisitko?”

Vieressä partaansa naureskellut – mutta ei missään nimessä apua tarjonnut, sillä tuntee minut liian hyvin – Ykkösmies loihtii taikasormillaan syttyrän auki kahdessa minuutissa, ja joulusta tulee taas valon juhla.

Kaikki säilykkeitä sisältävien lasipurkkien kannet saavat niinikään samanlaiset otsasuonikarkelot aikaan; tällä kertaa naama hummerinpunaisena, pinnistäen kuin synnytyksessä. Minä ite. (Ja kyllä, tiedän että teelusikan varrella saa ihmeitä aikaan – siltikin yritän aina ensin ilman.)

Hyvin pentuna kengännauhojen sitominen saattoi olla tunteja vaativa toimitus. Periksi ei annettu vaikka tuli hiki ja vessahätä ja melkein itku. Minä ite.

Kolmevuotiaana mummu ja äiti havahtuivat kahvihetkellään hiljaisuuteen; ja jos kolmevuotias lapsi on hiljaa, voidaan kai olettaa että on pahanteossa? Hiipivät olohuoneeseen katsomaan, mitä teen. Olin hakenut parsinneulan ja villalankaa, ja istua ähötin keskellä olohuoneen mattoa parsimassa itse paksuissa sukkahousuissani olevaa reikää. Äitini ja mummuni avuntarjontaan (sillä parsimus oli tietysti kaikkea muuta kuin täydellinen) tuli napakka vastaus, melkeinpä itkuisa huuto: minä ite!   

***

(Olen muuten kolmannen polven minä ite –nainen. Mummuni hautasi kaksi aviomiestä (toisen vei sota, toisen aivoverenvuoto) ja kasvatti yksin lapsikatraansa elättäen itsensä talonmiehenä; lumityöt saivat polvet pettämään, mutta yhdeksänkymppisenäkään ei vielä halunnut vanhainkotiin omasta talostaan. Vaippoja ei suostunut käyttämään vaikka pissa meni inkontinenssin myötä suht säännöllisesti housuun; no sitten me ei vaan istuttu siinä, missä mummu oli hetki sitten istunut. Äitini puolestaan kieltäytyi sosiaalihuollon tuista, vaikka isäni ei kyennyt elatusmaksuihin. Koska minä ite.)

***

On hassua huomata, miten ihmiset olettavat tietävänsä paremmin ja vieläpä pystyvänsä neuvomaan parhaaseen ratkaisuun tilanteen ulkopuolelta. Ei ehkä käy mielessä, että muutamat postaukset viikossa eivät kerro koko kuvaa; ja että jätän jopa tiettyjä aspekteja kertomatta? Kyllä minä esimerkiksi käyn vessassakin, mutta en raportoi siitä erikseen. Hengitänkin!

Ihan samalla lailla ihmissuhteenikin (sekä Ykkösmiehen että Nörttipojan kanssa) elävät ja evolvoivat. En kerro jokaista keskustelua, raportoi joka kertaa kun puhumme Ykkösmiehen kanssa suhteemme tulevaisuudesta; ja varsinkaan en mikäli keskustelu noudattaa jo kertaalleen linjattua suuntaa. Sehän olisi vain vanhan toistoa. Ei siis niin, että ellen tee ns. Ykkösmiespostausta, olemme vain istuneet hiljaa päreitä vuollen ja pottuja kuorien; kommunikoimatta, puhumatta edes arkisista asioista. Postaukseni ovat vain fragmentti elämästäni – ja vieläpä valittu sellainen.  

Yhtä suurena yllätyksenä ihmisille saattaa tulla, että niistä (pyytämättä) jaetuista neuvoista ei sikiä minulle mitään uutta; ei tule esimerkiksi epifaniaa että ai jaa, enpä tullutkaan ajatelleeksi että esimerkiksi petän. Että hitsinvitsi, olisinpa tajunnut tuon niin olisin ehkä tehnyt toisin. Että saatan satuttaa useaa ihmistä tulevaisuudessa; että se mahdollisuus on oikeasti olemassa – todellakin käsitän sen sanomattakin.

Minä kun nimittäin olen, niin uskomattomalta kun se saattaa kuulostaakin, ihan itse myös taipuvainen omaan ajatteluun; ja jopa ymmärtämään että tekoni ja valintani eivät aina ole niitä kaikkein utilitaarisimpia, optimaalisimpia, loogisimpia. Osaan punnita riskejä eri tilanteissa ja mikäli valintani jossain tilanteessa jonkun silmään näyttää väärältä, ei se aina tarkoita sitä että päätös on tehty hätiköiden ja ajattelematta. Kyllä minä ajattelen. Vatvon. Valvon öisin kun ajatukset eivät anna rauhaa. Usein. Paljon.

Ymmärrän kyllä ihmisen vietin opastaa, tarjota apua pyytämättäkin. En vain ota sitä vastaan kovinkaan mielelläni, mikä valitettavan usein heijastuu myös kommentointityyliini. Tiedostan tämän, tämä on heikkouteni. Mutta melkein nelikymppisenä olen vihdoinkin ymmärtänyt että itseäänkin saa ajatella. Että joskus saa ja pitääkin olla itsekäs. Että pitää uskaltaa tehdä kontroversiaalejakin valintoja jos se vaan tekee elämän vähän vähemmän harmaaksi. Ja että vastavirtaan uiminen ottaa enemmän energiaa, mutta voi olla lopulta palkitsevampaa. Kaikkia ei voi eikä tarvitsekaan miellyttää.

Ykkösmies on jo aikoja sitten ymmärtänyt, että apukuskin paikalta ei anneta ajo-ohjeita ellei halua patikoida kotiin; ennemmin sitten vaikka ajetaan yhdessä ojaan. Kyllä minä sitten sieltä ojan pohjalta artikuloin että ohhoh, tulipa tehtyä kämmi, viitsisitkö vahvempana potkaista tuon vääntyneen oven auki että päästään kiipeämään ulos. (Heh, valitettavasti tämä on esimerkki elävästä elämästä – auto meni ihan lunastukseen asti.) 

Minä toimin tietoisesti, ja joskus tietoisesti väärin. Ellen pyydä apua, sitä on turha tulla tarjoamaan. Blogini on minulle ennen kaikkea venttiili; paikka, jossa voin purkaa ajatuksiani samalla kun teen sitä mitä kaikkein mieluiten teen: kirjoitan. Tämä ei ole henkilökohtainen avunhuutoni. En halua neuvoja ihmisiltä, jotka eivät tunne tilannettani eivätkä minua; enhän edes halua neuvoja ihmisiltä, jotka tuntevat minut paremmin kuin kukaan muu. On mukavaa lukea minkälaisia tuntemuksia postaukseni ovat herättäneet; makustella toisten omia, ehkäpä samankaltaisia – tai sitten täysin erilaisia – kokemuksia. Mutta kaikella rakkaudella – älkää neuvoko. 

Ellen sitten erikseen pyydä; ja kyllä minä aina ennemmin tai myöhemmin pyydänkin – vaikka sitten sieltä ojan pohjalta tai keskeltä jouluvalosyttyrää. 

Mutta ensin – minä ite! Nelikymppiselläkin voi olla uhmaikä. 

stubborn.gif

Suhteet Oma elämä Rakkaus