Nyt on taas painekattilan höyryt pihalla ja takana kaksi sessiota Nörttipoikaa. Istun töissä, motivaatio on nollassa ja koko ajan vaan hymyilyttää; en edes ehtinyt suihkuun välissä. Miksei tätä herkkua voi olla päivittäin tarjolla?

Tällä kertaa maltoimme ottaa aikamme – tosin perille tullessa jämähdimme ovelle suutelemaan, kunnes Nörttipoika tajusi vetää minut sisälle ja potkaista oven kiinni perässään. Ällökämppiskin oli liuennut maisemista, joten kämppä oli vain meidän kahden.

Nörttipojan huoneessa, sängyllään. Kiireetöntä suutelemista, vaatteet kuorittiin pois hitaasti mutta varmasti. Siltikin kesti kauan ennen kuin aloimme tositoimiin; oli mukavaa nauttia toisen alastoman kehon lämmöstä, tuntea toisen hidas kosketus joka sai tärisemään halusta. Kiusoitella toisiamme vaivihkaa, kevyesti; kosketus täynnä lupausta. Lopulta annoimme periksi; Nörttipoika sisälläni aluksi hellästi ja hitaasti, intensiivisesti silmiin katsoen. Vierastan sitä vieläkin – se on jotenkin niin…intiimiä, tuntuu että silloin on sielultaankin paljas. Mitäköhän kasvoni mikroilmeet kertoivat?

No toisaalta, eihän se näe juuri mitään ilman laseja. Heh. Ehkä se katse näyttää niin intensiiviseltä pelkästä ponnistuksesta ylipäätään nähdä jotain muuta kuin epämääräinen hyhmä siinä alla.

Väliajalla oltiin kiinni toisissamme; Nörttipoika ylisti miten hyvälle hiukseni tuoksuvat (kiitos gaalan goodybagin Aussie-shampoon, köh köh). Silitin sen paksuja hiuksia ja huomasin että se oli laittanut geeliä. Hassu poika – tiesihän se että tukka menee sekaisin kuitenkin.

Puhuimme taas paljon, lauseitten välissä hajamielisiä suukkoja ja puolivoimattomia rutistuksia. Nörttipojan rintakarvojen laiskaa räpellystä (en vain pysty pitämään näppejäni niistä erossa), kätensä reidelläni. Jossain vaiheessa lauseitten keskellä pidempiä taukoja, suukot vähemmän hajamielisiä, reidellä levännyt käsi kiivennyt kuin vaivihkaa ylemmäksi. Taas mennään.

Nörttipoika makaa kyljellään vierelläni, suunsa palaa rinnoiltani niskalleni. Tunnen hengityksensä korvalehdelläni, kätensä on löytänyt tiensä jalkojeni väliin; sivelee vielä raukeasti, kiusaten, juuri oikeasta paikasta. Tiedän kuitenkin mitä Nörttipoika aikoo, tunnen hänen jäykistyvän reittäni vasten. Rentoudun, annan Nörttipojan viedä. Liikkeensä muuttuvat määrätietoisemmiksi, kätensä paine kasvaa juuri sopivaksi. Tunnen tutun kipinöinnin lantionpohjassani, nyt puumaa viedään.

“KÖH!”

Nörttipoika yskäisee suoraan korvaani ja assosioin tilanteen heti Little Britainin Carol Beerin nimikkomanööveriksi.

“Computer says no.*Cough*”

Ei viety puumaa enää ei. Repesin hillittömään nauruun, kiemurtelin pois Nörttipojan (silti liikkuvan) käden ulottumattomiin. Kiitin loistavasta ajoituksesta. Nörttipoika pahoitteli nauraen, sanoi että oli vetänyt hiukseni henkeen, se kutitti kurkussa. Totesin, että kuitenkin kiva kun vielä yli vuodenkin jälkeen voi noin perusteellisesti yllättää sängyssä. Mutta että ei ehkä kannata tavaksi ottaa tulevaisuudessa.

Aikamme naureskeltuamme saimme taas kupletin juonesta kiinni. Kurotin Nörttipojan jalkoväliin ja huomasin ilokseni, että vastaanotto oli naurusporttivartista huolimatta erittäinkin juhlallinen.

“Haluisko tääkin leikkiä?”

Nörttipoika ynähti myöntävästi hamuten suutani suullaan; ohjasin hänet sisälleni ja kätensä ylitöihin – kesken jäänyttä projektiahan ei rästiin jätetä.

Eikä jätetty.