(Välillinen) trauma

Lähes kaksi viikkoa hiljaiseloa. Vaikka olenkin harventanut postaustahtia ja ottanut vähemmän paineita blogin päivittämisestä, melkein parin viikon tauko alkaa – huolimatta siitä että blogini on edelleenkin vain harrastus – vaatia selitystä.

Olen joskus vähän vaahto suussa meuhkannut kommenttikentässä, jos joku yliutelias anonyymi on tivaillut vastauksia, joita en halua antaa, että ei mun ole pakko vastata. En vastaa, koska en halua. Ei yksinkertaisesti vaan kerta kaikkiaan kuulu sulle.

Mutta kyllä silti tunnen olevani selityksen velkaa; nimenomaan niille, jotka eivät heti ole suuna päänä vaatimassa lisää informaatiota mun elämästä vain, koska puin “ihmissuhteitani julkisesti netissä”. Olen sen selityksen velkaa niille, jotka hiljaa siellä taka-alalla odottelevat uutta postausta; ja jotka sitten jossain vaiheessa varovasti tiedustelevat, että olenko vielä ylipäätään hengissä. Kuten nyt esimerkiksi nimimerkki Hiljainen edellisen postauksen kommenttikentässä.

Okei, bloggaan tosiaan harrastuksekseni. Ei todellakaan ole mikään Tuija Lehtisen sivuprojekti tämä; en myöskään kalastele mitään kustannusdiilejä. Mutta välillä pääsee unohtumaan se, että siellä lukijoiden joukossa on tosiaan myös niitä, joille minä olen tavallaan…tullut tavaksi.

Ja onhan minulla itsellänikin lukematon (eh?) lista vakiblogeja, joihin klikkailen päivittäin. Ja joiden kirjoittajista huolestun, mikäli hiljaiseloa on kestänyt ns. tavallista pidempään.

Anteeksi siis tämä väliaikainen hiljaisuuteni. Siihen on kuitenkin syy.

Helsingin-viikonlopun jälkeen viestittelimme, mikäli mahdollista, entistäkin intensiivisemmin. Lähettelimme vielä vaihtamatta jääneitä reissukuviamme, puhuimme siitä, miten helppoa oli löytää myös se fyysinen yhteys; ja miten pahalta viikonlopun jälkeinen ero tuntui. Kun kaipasi sitä toista fyysisesti niin paljon, että kurkkua kuristi.

Sitten yhtäkkiä viestit alkoivat laimeta. Poeka vastaili vähemmän intensiivisesti, siihenastisten viestien palo ja intohimo olivat kadonneet; vastaukset olivat lyhyitä ja poissaolevia. Niskassani alkoi kihelmöidä; olikohan se viikonlopun tapaaminen sittenkin merkinnyt minulle enemmän kuin hänelle?

Lopulta kysyin asiaa suoraan. Vastaus veti niskan kihelmöinnin koko päänahan yli ja muodosti otsalle pieniä hikikarpaloita.

“My father is missing.”

Yhtäkkiä olin taas Lähi-Idässä. Tunsin silmissäni kyynelkaasun kirvelyn, kuulin kranaattien kaukaisen paukkeen. Muistin, että tämä on edelleen arkipäivää niin kovin monelle, ihan liian monelle. Tajusin taas, miten helppoa on unohtaa toisen ihmisen epätoivo ja tuska silloin, kun se ei ole konkreettisesti esillä muutoin kuin lehtien lööpeissä.

Kolmen epätietoisuutta täynnä olevan päivän ja satojen hapuilevaa lohdutusta sisältävien viestien jälkeen, se kauan pelätty.

“They have found my father dear.”

“They found him dead. And it’s my fault.”

Vatsani kääntyi ympäri, teki mieli oksentaa.

Menettämisen tuskaa suurempanakin tuskana tunne siitä, että en voinut tehdä mitään lohduttaakseni. En vetää lähelleni, en halata pitkään. En antaa toisen nukahtaa syliini hiuksiaan silittäen. En antaa itkeä ja olla lähelläni. En sanoa, että ei helvetissä se ole sinun vika.

Poeka meni niin shokkiin, että joutui vähäksi aikaa sairaalahoitoon. Olisiko tämä voitu välttää, jos olisin voinut ollut läsnä? Sota repi tärkeän ihmisen pois yllättäen minulle tärkeältä ihmiseltä. Enkä minä voinut edes saatana soittaa ottaakseni osaa.

Pystyin vain lähettämään niitä vitun viestejä

thema-davis-quote-on-empty-words.jpg

Suhteet Oma elämä Rakkaus

Koti Helsingissä

Kaupallinen yhteistyö: Hotelli Arthur

Perjantaina, kun pallojäätelöt on syöty, Poeka katsoo minua.

“Let’s go home.”

Sanavalinta naurattaa minua; miten kukaan voi kutsua hotellihuonetta kodiksi? Ja jo yhden yön jälkeen?

Ja sitten tajuan: siltä se minustakin tuntuu. Kodilta.

En useinkaan pidä ketjuhotelleista, sillä ne ovat mielestäni niin kovin…kliinisiä ja aina samanlaisia. Ymmärrän kuitenkin toki, että tietynlainen “tasapäistäminen“ mahdollistaa ketjunlaajan laaduntarkkailun, kun kriteerit pidetään jotakuinkin identtisinä.

Ja joillekin se kliinisyys ja usein pelkistetty ja kiiltäväpintainen sisustus  on juuri se juttu, ihan samalla lailla kuin omaa kotia ostavillakin: jotkut tykkäävät uudesta, ja toiset rakastavat vanhaa.

Minä tykkään hotelleista, joissa on persoonallisuutta ja särmää, ehkä vähän rosoakin. Siksi pyrinkin yleensä suosimaan yksityisiä hotelleja ketjujen asemesta, ja niinpä ilahduin, kun löysin nettivaraussivuilta yli satavuotiaan hotelli Arthurin ihan Helsingin keskustasta. (Sain muuten paremman tarjouksen heidän omien sivujensa kautta, KesäHesa-kampanjansa ansiosta. Kannattaa siis aina tarkistaa myös hotellin omat sivut!)

Hotelli Arthur lupautui ystävällisesti päivittämään huoneemme, vaikkakin uskaltauduin kysäisemään kaupallisen yhteistyön mahdollisuutta vasta saapumistani edeltävänä päivänä: varaamani huoneen sijaan löysimme itsemme ylimmästä kerroksesta, saunallisesta ateljee-huoneesta. Huoneen sijainti oli meille ihanteellinen; suojaisassa sopukassa vähällä käytävätrafiikilla.

arthur_ateljee.jpg

Kuva on Arthurin nettisivuilta; oma sänkykuvani oli huomattavasti myllätympi!

Huone ei ehkä ole ihanteellinen pienten lasten kanssa matkustaville tai liikuntarajoitteisille, sillä huoneeseen pääsy vaati rappujen kiipeämistä – se oli yhdeksännessä kerroksessa, kun puolestaan hissi meni ainoastaan kahdeksanteen asti. Mutta meille vetreille nuorille (!!) tämä ei ollut ongelma.

Ja sitä särmää huoneessa oli. Ihastuin välittömästi huoneen puuelementteihin – lienevätkö ihan rakennuksen alkuperäisiä? Jos, niin pointsit siitä, että niitä ei ole häivytetty mihinkään, vaan otettu osaksi huoneen karismaa. Puu sisustusmateriaalina antaa minulle henkilökohtaisesti aina lämpimän, kotoisan vaikutelman.

arthur_palkki.jpg

Tykästyin myös tosi paljon nojatuoleihin, ja hehkutinkin niitä niin, että Poeka jo jossain vaiheessa toppuutteli naureskellen; come on, they are just chairs. Mutta kun ne oli niin kivoja! It’s like from this angle you only see regular white leather and then you look at the side and go boom! Look at these embroideries! (Okei, ehkä olin vähän vaahtosuinen haha.)

arthur_nojatuoli.jpg

Kuvan käsilaukku ei kuulu sisustukseen.

Ja se sauna! Se lämpesi kolmena iltana neljästä; Poeka ei saanut siitä tarpeekseen. Halusin antaa hänelle omalta osaltani suomalaisen loman; suomalainen sauna ja karjalanpiirakat aamiaisella olivat olennainen osa tätä elämystä ihmiselle, joka ei ole oikeastaan koko elämänsä aikana ollut lomalla, saati yöpynyt hotellissa.

arthur_sauna.jpg

Persoonallisuutta – check. Särmää – check. Rosoa – aamiaisesta mainittakoon, että siellä oli ruuhkaa. Tämä on tietysti odotettavissakin kesäisessä Helsingissä, mutta olisin toivonut, että henkilökuntaa olisi ennakoiden työllistetty sen verran enemmän, ettei olisi ollut tarvetta itse raivata tilaa pöydälle; edellisten aamiaisvieraiden astioita piti siirtää syrjään useampana aamuna. Pikku vaiva tietysti, mutta eh…tätä joudun tekemään joskus kotonakin (köhköh). Tästä vähän risuja siis.

Toinen parannusehdotus ns. ruokarajoitteisia ajatellen (Poeka kun ei syö sianlihaa): aamiaistarpeet olisi hyvä nimikoida erikseen sen sijaan, että kattauksen päässä on yksi “menu”, jossa luetellaan, mitä kaikkea on tarjolla. Nyt piti alussa vähän arpoa, että missä leikkeleessä on sianlihaa ja mikä on kalkkunaa; ja mistä lihapullat on valmistettu.

Toisaalta taas – aamiaishenkilökunta oli ruuhkasta huolimatta kyllä hyvinkin ystävällistä, ja pysähtyi näennäisen kiireettömästi ja hymyillen kertomaan jokaisen leikkeleen ja muun lihaisan aamiaistarpeen sisällöstä erikseen. Tuli tunne, että täällä panostetaan henkilökohtaiseen asiakaspalveluun. Myös se, että aamiaistilaan astuessa lähes jokainen vastaan tuleva henkilökuntaan kuuluva toivotti hyvät huomenet ja hymyili – tuli olo, että huomattiin ja huomioitiin.

Ja itseasiassa – kun kirjautuessani ulos nappasin vastaanotosta hotellin käyntikortin, huomasin, että kodikkuus ja ystävällisyys olivat juurikin hotellin avainsanat. Hyvin brändätty?  

arthur_kayntikortti.jpg

Suhteet Sisustus Oma elämä Matkat