En ole aikaisemmin halunnut kertoa hirveästi Ykkösmieheni “parisuhdehistoriasta” – ihan vaan sen takia, että en ole halunnut käyttää sitä tekosyynä tai jotenkin puolusteluna omille valinnoilleni ja suhteelleni Nörttipoikaan. Mutta ehkä nyt on kuitenkin aika katsoa kolikon kääntöpuoltakin?

Olimme olleet Ykkösmiehen kanssa yhdessä vasta muutaman vuoden ajan. Olin kuitenkin muuttanut hänen paikkakunnalleen, hänen luokseen asumaan, jättänyt kaikki kaverit taakseni. Jaloissa pyöri innokas, yhdessä valittu koiranpentu, ensimmäisestä yhteisestä talostamme oli vihdoinkin saatu raivattua eksän viimeiset jäljet pois. Talo alkoi tuntua kodilta, ja arkielämä sujui hienoisia rahavaikeuksia lukuunottamatta mallikkaasti.

Ykkösmies oli tuona aikana kamalan paljon poissa kotoa töittensä puolesta. Silloinen pomo patisti työkomennuksille ja nämä suuntautuivat harmittavan usein rapakon taakse. Milloin mies oli Kentuckyssa, milloin Texasissa. Joskus jopa kuusikin viikkoa yhteen menoon; tuli välillä kotiin viikonlopuksi ja lähti uudelleen reissuun kuudeksi viikoksi.

Erään tuollaisen “viikonloppuvapaan” aikana, kun mies oli ulkohommissa, päätin aikani kuluksi surffailla netissä. Minulla ei tuolloin ollut omaa konetta, joten lainasin miehen läppäriä. Selaimen historia paljasti minulle uuden sähköpostiosoitteen, jota klikkasin uteliaana. Yhtäkkiä havaitsin olevani mieheni (minulle ennestään tuntemattomassa) sähköpostissa automaattisesta sisäänkirjautumisesta johtuen. Oho, ups. Halusin klikata itseni välittömästi ulos, mutta yhden sähköpostin otsikko sai minut muuttamaan mieleni.

”Missing you.”

Nyt oli myöhäistä perääntyä. Klikkasin sähköpostin auki ja olin varsin pian jyvällä selkäni takana käydystä pelittelystä. Kymmeniä, ellei satoja sähköposteja rapakon taakse ja takaisin. Debbie (nimi muutettu) vuodatti sydäntään, kertoi ikävöivänsä. Mieheni komppasi: “I love you, I miss you too”. Viesteistä kävi myös ilmi, kuinka Debbie kaipasi minun silloisen poikaystäväni ja nykyisen aviomieheni vahvoja käsiä ympärilleen, huulia huulilleen. Heh, tuli ihan déjà vu meidän alkuaikojen viestittelystä, asuimmehan eri paikkakunnilla ja välimatkan takia tapaamisia pystyi järjestämään vain muutaman kuukauden välein, lähinnä miehen työkeikkojen yhteydessä.

“I love you.”

Jotenkin minua ei haitannut, että mieheni kävi panemassa jonkun minkälie trailer trash – Debbien kanssa työmatkoillaan. Mutta että mieheni sanoi rakastavansa tätä. Sydämeni paikalla oli kylmä kivi, veri pakeni kasvoiltani, luulin pyörtyväni siihen paikkaan. Johan meidän suhdetta parisen vuotta oli kestänytkin – miksi tämä ylipäätään yllätti, kun kerran mieheni oli yhä avoliitossa myös alkaessaan seurustella minun kanssani, ja oli samassa suhteessa aiemminkin syrjähyppyillyt ja jopa rakastunutkin naapurin rouvaan ja rouvakin kai häneen; yhteinen tulevaisuuskin oli visiirissä kunnes naapurin rouva hannasi ja palasi oman miehensä turvalliseen ja varakkaampaan syliin. Ai niin ja joku eteläamerikkalainen mallikin (tai itseään malliksi tituleeraava, miettii mielessään kyyninen ämmä) oli kai myös kuvioissa jossain vaiheessa.

Mies tuli ulkohommista ja tuli pokkana antamaan suukkoa poskelle. Näki samalla mitä koneella oli auki. Meni paniikkiin.

Totesin kylmän viileästi, että tämän kerran annan anteeksi, seuraavaa kertaa en. Että haluan tietää seuraavan kerran kun mies menee rakastumaan toiseen. Mies tietysti yritti selitellä; enhän nyt oikeasti rakasta, rakastan sinua, sanoin vaan kun on tapana. No niinpä minäkin varmaan olisin sanonut, ellen sitten olisi tosissani ollut taas vaihtamassa partneria hyvästä parempaan.

Jotkut läheisimmistä ystävistäni, jotka tietävät Ykkösmiehen historian ja tavan kompastua heppi edellä ensimmäiseen antoisaan naiseen tilaisuuden tullen, ovat kysyneet minulta miten voin vielä/ylipäätään luottaa Ykkösmieheen. Luottaa missä mielessä? Kuka voi koskaan olla sataprosenttisen varma, että oma kumppani ei petä (mikä kyseisessä suhteessa sitten pettämiseksi lasketaankaan)? Toiseen luottaminen on pelkästään uskonasia. On oma valintani luottaa, ettei hän rakastu toiseen.

Sanotaan, että tilaisuus tekee varkaan. Ellei kahli puolisoaan ranteesta patteriin, voi aina olla mahdollisuus, että hän lipsahtaa. Yllättävän useat miehet ja naiset pettävät tilaisuuden tullen. Pettureita on yhtä vaikeaa tunnistaa kuin sarjamurhaajia – ja jälkeenpäin sanotaan molemmista: siitä ei kyllä koskaan olisi uskonut. Pettäjäsivustot ovat pullollaan onnellisia perheenisejä ja –äitejä; Nörttipoika kertoi jälkimmäisistä – hänkin oli saanut useita kymmeniä yhteydenottoja sitä kautta. Ellei kirjaudukaan pettäjäsivuille niin firman pikkujouluissa voi lipsahtaa. Työmatkoilla on yksinäistä. Joskus tulee tilaisuus, jota ei vaan voi ohittaa. Saattaa kuulostaa katkeralta, mutta näin minä ajattelen, tämän minä olen oppinut elämäni matkan varrella ja sen sivupoluilla.

Nyt, vuosia myöhemmin, eri talossa, siinä yhdessä valitussa – ei enää eksien haamuja. Avioliitossa. Sitoutuneina toisiimme. Henkisesti ja tietoisesti. Ei lasten takia (sillä niitä ei ole eikä tule), vaan itsemme ja toistemme takia.

Ja ei, en (ainakaan tietoisesti) “kosta” Nörttipojalla. Mutta rehellisyyden nimissä on myönnettävä, etten ole huolissani tämänhetkisen sivusuhteeni paljastumisesta ainakaan kovin hirveästi. Minä en ole sentään rakastunut toiseen, minulla on aina se viimeinen ässä hihassa. Debbie.