Laiskasti Nettihesaria selaillessani silmääni pisti mielenkiintoinen kolumnin otsikko. Anna-Stina Nykänen oli otsikoinut sunnuntaisen kolumninsa raadollisen houkuttelevasti (jos otsikko sisältää sanan “pieru” on se melkein pakko lukea). Klik, pieruotsikon salaisuutta selvittämään. 

“Pieru on parisuhteen mittari. Suhde on vakiintunut, kun voi pieraista toisen kuullen”, kirjoittaa Anna-Stina ja jatkaa vähän myöhemmin samassa kolumnissa: “Toisen hajuihin tottuu. Kun tuoksut yhdistää, niistä syntyy kodin haju. Hajurako – se nyt vain ei sovi rakkauteen. ”

Anteeksi nyt vaan Anna-Stina, mutta meidän “kodin haju” ei ole paskan haju. Meillä mennään edelleen, yli 10 vuoden yhdessäolon jälkeen ihan sinne vessaan piereskelemään, jos pierettää. Mutta ei siis rallateta menemään siinä kotisohvalla, jos partneri istuu puolen metrin päässä. Vahingonlaukaukset ovat sitten asia erikseen; jos vaikka nostaa jotain raskasta, tai nauraa holtittomasti, voi olla että saattaa vahingossa päästä pieni rupsaus. Sitä on kyllä meillä ollut tapana pyytää välittömästi anteeksi samalla kun juoksee levittelemään aromejaan toiseen huoneeseen.

Appivanhemmillani on jännä, molemmin puolin vakiintunut tapa: lomalla (huomioitavaa on että vain lomalla, ei siis kotona) saa piereskellä milloin ja missä vaan, jos pierettää. Opin tämän kantapään kautta istuessani kerran heidän kanssaan aamiaispöydässä yhteisesti vuokratussa huvilassa. Kyllä jäi muuten kinkkusämpylänpuolikas syömättä (kehtasivat vielä huomauttaa että ruokaa pitää ottaa vain sen verran kuin jaksaa syödä) – ja eipä olla sen jälkeen kyllä huvilaakaan yhdessä enää vuokrattu.

Tiedän myös pareja, jotka täysin huoletta käyvät tarpeillaan kun suhteen toinen osapuoli on samassa tilassa suihkussa. Että heippa rakas, älä nyt häiriinny mutta ajattelin heittää ryllit pönttöön sillä välin kun saippuoit itseäsi paratiisin tuoksuisella suihkusaippualla. Siinäpä sitä aromaterapiaa kerrakseen!

Toinen täysin yli oman hilseeni menevä esimerkkitapaus on tuttu pariskunta, jonka mies viihdyttää itseään pieraisemalla sängyssä ja sen jälkeen väkisin vetämällä naisen pään oman peittonsa alle kaikkien aromien keskelle. Dutch oveniksikin tätä tiemmä Brittilandiassa kutsutaan. En nyt itseäni ihan täysin huumorintajuttomaksi otukseksi kutsuisi, mutta ei tuo minua nyt ainakaan erityisemmin huvittaisi.

Meillä laitetaan vessan ovi lukkoon vaikka käydään ihan vaan pissalla. Tällä tavalla pyritään olemaan edesauttamatta sitä väkisinkin suhteeseen hiipuvaa raadollisuutta. Kun ei ole pissa- ja kakkafetissilla siunattu, ei minulla ainakaan henkilökohtaisesti ole mitään tarvetta nähdä puolisoani urinoimassa.

Mitään keskustelua suolen sinfonioista tai omien eritteiden esittelystä ei muuten meillä ole erikseen käyty; jotenkin on ollut itsestäänselvää että kaasupäästöt suoritetaan sille varatussa tilassa. Jos meillä alkaa olohuoneessa haista sonta, voidaan suoraan osoittaa syyttävällä sormella koiraan (siihen nuorempaan – vanhempi juoksee itsekin omia pierujaan karkuun eikä syyttä). Ja siihen hajuun muuten ei totu. Vedet silmissä ollaan kyllä yritetty.

Jaa – mutta voisikohan tässä olla perimmäinen syy siihen, että parisuhteemme nyt oireilee ainakin tietyillä osa-alueilla? Me mitään seksuaaliterapiaa tarvita; taidankin kauhoa lounaalla tupla-annoksen hernekeittoa ja yllättää puolison iloisesti takapuolen trumpettisoololla. Se jos mikä vahvistaa suhdetta ja kuroo viimeisetkin hajuraot umpeen. Se on sitä tosirakkautta.

Mitenkä muilla – onko yhteisissä seurustelutiloissa piereskely saanut jo seurapelimäisiä piirteitä (“Esko, oletkin tainnut syödä pinaattimunakasta tänään!”) vai menettekö edelleen rupsuttelemaan ylhäisessä yksinäisyydessä? Jääkö hyyskän uksi auki vai jatketaanko kiivasta talouspoliittista keskustelua vasta pissatauon jälkeen?