Uusimmassa Trendissä oli mielenkiintoinen artikkeli pettämisestä; mikä lasketaan pettämiseksi, miten pettämiseen tulisi suhtautua, onko pettäminen suhteen viimeinen naula arkkuun vai peräti joillekin suhteen uusi alku. Artikkelin mukaan Osmo Kontulan mielestä etenkin alle viisikymppiset elävät romantiikan renesanssia; romanttinen rakkaus laitetaan kaiken muun edelle. ”Ja jos rakastaa, päähän ei voi mahtua mitään pettämiseen viittaavaa.”

Toisaalta taas Nykysuomessa on helppoa erota: ”Tasa-arvoisessa Suomessa eroaminen ei aiheuta paheksuntaa tai ylitsepääsemättömiä taloudellisia vaikeuksia, joten huonossa suhteessa ei hukata aikaa.” Naimisiin voi mennä hetken huumassa, ja jos ei tunnu hyvältä niin erotaan. Mikäli kumppani alkaa vuosien varrella miellyttää vähemmän, herätään huomaamaan että ruoho onkin vihreämpää aidan toisella puolella eikä hukata enempää oman elämän laatuaikaa epätäydellisen puolison kyljessä nyhjäten; mieluummin jaetaan tavarat ja lähdetään vehreämmille laitumille. Sarjamonogamistit saattavat elää koko elämänsä pätkäsuhteissa, kärsimättömästi etsien aina jotain vielä parempaa.

Minun mielestäni rakastaminen ja pettäminen eivät ole toisensa poissulkevia käsitteitä. Minä rakastan aviomiestäni, enkä todellakaan ole mennyt hänen kanssaan naimisiin vain ajan tappamiseksi tai koska bileet olivat hulppeat ja sai lahjoja. Menimme naimisiin sen merkiksi, että haluamme sitoutua toisiimme koko loppuelämämme ajaksi. Jos minulta olisi viisi vuotta sitten kysytty, lähtisinkö koskaan pettämään miestäni, olisin luultavasti nauranut kysyjän pihalle. Mutta viisi vuotta sitten seksielämämme oli tyydyttävää ja jopa suhteellisen vilkastakin. Näin ei enää ole.

Ennen kuin tein lopullisen päätökseni rakastajan hankkimisesta, pohdin pitkään eri vaihtoehtoja. Voisin olla fyysisesti uskollinen ja kärsiä, koska jään paitsi suhteen minulle tärkeästä aspektista. Tai voisin pakata kamppeet ja lähteä etsimään seuraavaa, viriilimpää kumppania. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntui minusta epäoikeudenmukaiselta, epärealistiselta ja etenkin väärältä: en minä naimisiin mennyt lähteäkseni lätkimään heti ensimmäisen rakkauden rypyn ilmaannuttua. Toisaalta taas en usko luterilaiseen kärsimykseenkään – uskon kyllä kovaan työhön, mutta ihmissuhteen ei pitäisi olla jatkuvaa kärsimistä, kärvistelyä, hiljaisia kyyneleitä tyynyssä kun toinen jo kuorsaa vieressä. Ei meitä kukaan koettele ja mikäli rakkauden polku on kivikkoinen, voimme itse vaikuttaa siihen, miten isoja murikoita tielle sattuu.

Sarjamonogamistit kopioivat nykyisen työkulttuurin myös ihmissuhteisiinsa: nykyään on ihan tavallista, että työpaikkaa vaihdetaan muutaman vuoden välein. Etsitään uusia haasteita, halutaan välttää rutiineita. Tavoitellaan jatkuvasti jotain parempaa; parempaa palkkaa, parempaa asemaa, parempia työsuhde-etuja. Ihminen ei ole enää uskollinen työnantajalleen, eikä työnantaja palkolliselleen – se on tulos tai ulos. Ihmissuhdetta puntaroidaan jatkuvasti samalla tapaa kuin uraa: jos toinen ei enää presteeraa optimaalisesti, rekrytoidaan parempi, nuorempi, innokkaampi; the one who gets the job done.

Kuten työtätekevän ihmisen urakehitys, myöskin pitkä parisuhde kehittyy, elää jatkuvasti. Siksi ajatus, että suhde junnaisi vuosikymmenestä toiseen alkumetrien pelisäännöillä, ei ole realistinen. Artikkelissa viitataan pelisääntöjen päivittämiseen: ”se, mikä on voinut loukata nuorena, voi olla yhdentekevää vanhempana.” 

Pidän itseäni yhä nuorena. Seksi ei ole minulle luksusta, se on Maslowin tarvehierarkiassa pyramidin pohjimmaisessa kerroksessa. Se on minulle yhtä tärkeää kuin ruoka ja hengittäminen: en voi enkä halua elää ilman sitä. Tiedostan kuitenkin, että näin ei luultavasti tule aina olemaan; ja että ehkä seksi jossain vaiheessa katoaa pyramidista kokonaan. Se, ettei mieheni enää halua seksiä, viestii minulle ainoastaan että hänen pyramidinsa pohjustus on erilainen. Tai ehkä hän haluaa seksiä, mutta ei vaimonsa kanssa. Se hänelle suotakoon. Pidän paljon tärkeämpänä sitä, että olemme toisemme sielunkumppanit, että heräämme silti joka aamu onnellisina yhdessä, että viihdymme toistemme seurassa loputtomiin, kuin sitä, että hän olisi minulle fyysisesti uskollinen. Pahaa ruokaa ei ole pakko syödä, jos vaihtoehtoja on. Näin en olisi koskaan ajatellut suhteemme alkuaikoina.

Kuten artikkelissa mainitaankin, ”sitoutuminen ei kuitenkaan ole kumppanin sitomista vaan sitä, että päättää seistä rakastamansa ihmisen rinnalla niissä kuuluisissa ylä- ja alamäissä”. Kumpi osoittaa enemmän uskollisuutta – se, että jättää toisen heti ensimmäisen ongelman ilmaantuessa, vai se, että seisoo kumppaninsa rinnalla vaikka tämä ei suoritakaan täydellisesti? Jos mieheltäni kysyttäisiin haluaisiko hän elää ilman minua vai minun kanssani, vaikka haenkin seksin muualta, hän valitsisi jälkimmäisen vaihtoehdon. Jos minulta kysyttäisiin samaa, vastaisin samoin.

Emme ole renesanssiromantikkoja, olemme realismiromantikkoja; tarpeeksi realistisia tietääksemme että olemme nyt parisuhteen uratikkaiden ylimmällä puolalla. Täydennämme toisiamme niin, että paremman ihmissuhteen olemassaolo on pelkkää utopiaa. Ehkä teoriassa mahdollista, mutta todennäköisyys sen löytämiselle on astronomisen pieni. Ja vaikka löytäisimmekin sen vielä_täydellisemmän_puolison, kuka sanoo että CV:mme riittäisi paikan täyttämiseen?
 
Lainaukset: Trendi 08-01-2014: ”Vain sinun?”  
Artikkelin kuvaa käytetty Toimituksen luvalla.