Kyykkyviinistä shampanjaan eli siitä rahasta
Päivänpolttaviin juttuihin täytyy ottaa kantaa, eiköstä vaan? Viime aikoina Lilyssä on puhuttu rahasta; siitä, milloin sitä on tai ei ja tuoko se onnea , milloin ja miten sitä pitää säästää ja sopiiko sitä tuhlata, jos on varakas – ja saako siitä ylipäätään puhua?
Saako olla pihi tai tuhlari, vai pitääkö elää suu säkkiä myöten ja muistaa täyttää patjaa seteleillä pahan päivän varalle?
Piheydestä sen verran, että en voi ymmärtää ihmisiä, joilla on rahaa, mutta jotka – päinvastoin kuten tuossa viimeksi linkittämässäni Pihi-Julia (heh) korosti – pistävät muutkin kärsimään piheydestään. Okei, raha ei kasva puissa, mutta jos on varaa maksaa kolmen viikon lomamatka Tunisiaan, luulisi (eritoten paikan hintatason tietäen) myös olevan varaa viedä naisystävänsä paikalliseen ravintolaan syömään sen sijaan, että ostaa ruokakaupasta eilistä (!) leipää (koska se oli halvempaa!) ja säilykesardiineja ja ”nauttii” ne illalliseksi hotellihuoneessa. Eritoten, kun naisystävä on tarjoutunut maksamaan illallisen. (Haluaisin pystyä kertomaan että kyseinen esimerkki on fiktiota, vaan valitettavasti ei ole.)
Minä ja Ykkösmies olemme vapaaehtoisesti lapsettomina, kokopäivätöissä käyvinä, suhteellisen hyväpalkkaisina ihmisinä nykyisellään ehkä keskivertoa varakkaampia; on omakotitalo ja iso piha, ja pakolliset kaksi autoa. Huolimatta suhteellisen rapsakasta asuntolainasta käyttörahaa jää nykyisellään tilille sen verran, ettei tarvitse katsoa kaupoissa hintoja.
Aina ei ole ollut näin. Minä tulen yksinhuoltajaperheestä, jossa päivän menussa oli usein makaronilaatikkoa tai puuroa ja näkkäriä; eikä Ykkösmieskään ole leveästi koskaan elänyt.
Olemme eläneet yhdessä aikoja, jolloin viikon ruokabudjetti vaati luovuutta ja jolloin elettiin pääasiallisesti keitolla, perunoilla ja makaronilla. (Ykkösmies jaksaa vieläkin muistuttaa, miten ylpeä oli minusta, kun sain pennin venymään ruokamenoissa ja siltikin pystyin valmistamaan suhteellisen maistuvaa ja täyttävää ruokaa – minä otin vain käyttöön lapsuuteni reseptit kahdessa polvessa; ne, joihin olin tottunut ja joita olin koko pienen ikäni syönyt: mummon lihakeiton, äidin makaronilaatikon. Nakkikastikkeen ja pottumuusin tarjousperunoista, itse leivotut sämpylät.)
Nyt kun sitä rahaa niinsanotusti on, niin mihin se sitten menee? Säästötilille? Investointeihin?
Juuei.
Viime kuussa ostettiin uusi sohva, uusi (no joo, meille uusi) auto ja kahvinkeitin, joka jauhaa kahvin pavuista (olen oikeasti haaveillut sellaisesta niin kauan kuin jaksan muistaa). Ai joo ja lentoliput kahdelle Etelä-Afrikkaan. Kaikki ostokset tehtiin käteisellä. (Tästä listasta huomaa, että emme tosiaankaan ole ns. oikeasti varakkaita; jollekin oikeasti rikkaalle käytetty auto ja parit lentoliput olisivat jokapäivästä huvia – eikä auto varmaan olisi käytetty, eikä kahvinkeittimestä olisi haaveiltu vuosikausia – mutta minulle/meille noin monen suhteellisen ison asian samanaikainen ostaminen on semmoinen oho-momentti.)
Sekä Ykkösmies että minä olemme ihan järkyttäviä tuhlareita; on, kuin jokainen ylimääräinen sentti polttaisi pankkitilillä; melkein, kuin se olisi pakko tuhlata.
Me emme säästä tulevaa varten, emme hätätapauksia varten, emme tulevaisuuden suuria investointeja varten. Me törsäämme surutta lähes kaikki, mitä laskujen ja muitten pakollisten menojen jälkeen jää yli. Itseasiassa ainut edes suhteellisen järkevä rahojen käyttökohde on oman talon remontointi (järkevä siksi, että se nostanee talon arvoa, mutta meidän motiivi on lähinnä luoda mukavampi paikka asua).
Meidän motto on: nauti tänään, huomenna voit olla kuollut. Ei niitä rahoja hautaansa mukaan saa, eikä meillä ole ketään perillisiä, joita varten säästää. Me elämme tässä ja nyt, ja nautimme elämästämme.
Ja tuhlaamme niin paljon kuin sielu sietää. Emmekä hemmetti sentään edes tunne siitä syyllisyyttä. Kuten Ykkösmies totesi, kun yritin kerran varovasti ehdottaa, että pitäisikö elää vähän vähemmän laveasti:
”Me ollaan hitto vie kärvistelty niin monta vuotta, että eiköhän nyt ole meidän aika nauttia niin kauan kuin vielä jaksamme.”
Mitäpä tuohon on enää sanomista. Ja siksi poksautan nykyään surutta shampanjapullon perjantai-illan kunniaksi sen sijaan, että siemailisin kyykkyviiniä, josta tulee pää kipeäksi jo sitä juodessa.
