Edelliseen postaukseeni heitetty kommentti Puusepän mahdollisesta epärehellisyydestä vain siksi, että hän “tapailee” juuri minua, sai minut miettimään koko tuomitsemisen ja suvaitsemisen konsepteja.

Miksi esimerkiksi Soldiers of Odin on helpompi tuomita kuin Loldiers of Odin?

Tunnustan, että minua ärsyttävät molemmat ryhmät. En ole aivan varma, mitä kumpikin ryhmä yrittää tai luulee saavuttavansa näkyvyydellään kaupunkikuvassa. Tai siis – tiedän kyllä, mitä he yrittävät, mutta en ole varma, saavuttavatko he haluamansa. Keskustelu käy kiivaana puoleen ja toiseen, ja mielipiteet jakautuvat, kuten ylläolevan linkin kommenttiosuudestakin voi todeta. 

Mutta yritän päästä ärsyyntymisestäni eroon, tai ainakin lykätä sen taka-alalle; ja keskittyä sen sijaan ymmärtämään molempien ryhmien vaikuttimia. Yritän ajatella järjellä sen sijaan, että antaisin tunnepuolen reaktion ottaa ylivallan.

Minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Soldiers of Odin houkuttaisi joukkoihinsa äärioikeistoon päin kääntyneitä jäseniä; ihan samalla tavalla kuin siitä, että Loldiers of Odin saattaa houkutella ns. suvakkimateriaalia.

Mutta jos jätetään molempien ryhmien varmasti aatteellinen konsensus taka-alalle, niin kumpikin ryhmä varmaankin – teoreettisesti ajateltuna – yrittää tehdä hyvää. Kumpikin varmasti omasta mielestään ainakin tarkoittaa hyvää.

Samalla tavalla se ihminen, joka epäilee Puusepän epärehellisyyttä, varmasti tarkoittaa hyvää; hän tarkastelee tilannetta oman kokemuspohjansa, omien moraaliarvojensa varjosta.  Ja kun on erittäin varma siitä, että ne omat kokemukset ja se oma moraali on se ainoa absoluuttisen oikea, on myös erittäin helppoa tuomita kaikki toisinajattelijat.

Ja tästähän fundamentalismissa on kysymys – perustuivat opit sitten Raamattuun, Koraaniin tai Mein Kampfiin. (Kyllä, karrikoin ehkä kovastikin kun vertaan uskontoa ja aatetta (kyseenalaista tai ei) keskenään, mutta mielestäni molempien taustalla on yksinkertaisesti perustavanlaatuinen halu uskoa siihen, että vain ja ainoastaan se oma ajatusmaailma ja toimintatapa on se ainoa oikea.)

On erittäin hankalaa olla – tai edes yrittää olla – tuomitsematta ketään. On erittäin vaikeaa olla tuomitsematta toista ihmistä sen perusteella, mitä hän on menneisyydessään tehnyt tai ollut, tai mitä hän tekee ja on nyt.

Minä olen entinen pettäjä ja nykyinen avoimessa liitossa elävä, entinen onneton ja nykyään onnellinen vaimo. Naapurin mies, joka kuuli suhteemme nykystatuksesta pojaltaan, sanoi meille avoimesti viimeksi tavatessamme, että toivoisi, ettei tietäisi suhdestatuksestamme. Että se ällöttää häntä; ettei hän voi kertakaikkiaan ymmärtää, miksi kukaan valitsisi moisen suhdemuodon.

Samaan aikaan hänen oma vaimonsa kärsii seksittömässä avioliitossa ja harkitsee pettämistä, jopa eroakin; sillä avointa suhdetta hän ei edes uskalla ottaa puheeksi.

Naapurin mies tuomitsee ehdottomasti meidän suhdemallimme; minulle ja Puusepälle täysin ventovieras ihminen epäilee Puuseppää epärehelliseksi vain, koska hän hakee fyysistä rakkautta naimisissa olevalta naiselta.

Oma arvomaailmamme muokkaa meidät helposti suvaitsemattomiksi ilman, että edes aina huomaamme sitä itse; ja niin kauan, kuin meidän arvomaailmamme liippaa läheltä kyseisellä hetkellä laajemmalti suvaittua arvomaailmaa, kukaan ei itseasiassa edes pysähdy kyseenalaistamaan, onko arvomaailmamme vielä “oikea”.

Vasta, kun se on selkeästi “väärä”, osoitellaan sormella; tuomitaan ja syytellään.

Jos suvakki ei suvaitse suvaitsemattomia, kuinka suvakki hän oikeastaan onkaan? Ja toisaalta tietysti (ehkä vähän itsestäänselvästikin) – kuinka pitkälle voi, saa, tai pitää suvaita erilaisuutta?

Tämän postauksen yhteyteen ei voi muuta kuin linkata tämän Facebookissa kiertävän kämppiksenhakuilmoituksen. Tiedä sitten ilmoituksen autenttisuudesta (kai jokainen vielä muistaa, että kaikki, mikä näkyy Internetissä, ei välttämättä ole totta, hehe), mutta hauska se oli silti.