Satuttava rakkaus

Minulla on ystävä, joka on huonon avioliiton jälkeen päätynyt eroamaan alle kolmekymppisenä ja sen jälkeen alkanut toteuttaa itseään; löytänyt itsestään sen huonolla itsetunnolla varustetun läskin – joka ei kelvannut edes omalle aviomiehelleen – sijaan oman vartalonsa hyväksyvän ja jopa sitä kauniina pitävän BDSM-fanin. 

Nyt ystäväni seurustelee itseään huomattavasti (so. yli kymmenen vuotta) vanhemman miehen kanssa. Suhdetta on kestänyt kuukausissa mitattava aika, onpa ystäväni tavannut jo miehen lapsikatraankin, ex-vaimonkin.

Uusi miesystävä on se dominoiva osapuoli; ja ystäväni siis sataprosenttisen alistuva. Vakka löysi kantensa.

Omista BDSM-kokemuksistanihan (niistä vähistä, mitä on ollut) jo postasinkin täällä, ja koska ystäväni tiesi etten ole ainakaan ihan-ihan noviisi niissä asioissa, hän ottikin minut varsin nopeasti uskotukseen; siksi jolle voi kertoa ihan mitä vaan – kaikille kun ei missään nimessä voi. Ja nimenomaan sen pelossa että ihmiset tuomitsevat koska eivät ymmärrä; koska oma tilanne on erilainen, koska itse saavuttavat kliimaksinsa eri olosuhteissa. Ymmärrettävistä syistä hän tietää myös minun tilanteestani – ja hyväksyy sen tuomitsematta. Vaikka itse tulikin petetyksi avioliittonsa aikana.

Huomasin heti ystäväni nähdessäni, että tämä ikäänkuin…säteili. Silmistä tuikki vahvana sellainen “minulla on ikioma salaisuuteni” –hehku; askel oli kevyempi ja viettelevämpi, lantio keinui enemmän, vaatteet olivat montaa astetta naisellisemmat kuin viime tapaamisellamme. Nauru oli herkemmässä, kuplivampi.

Tunnistin sen säteilyn ja hehkun heti; ystäväni oli korviaan myötä rakastunut. Hehkutti uutta miesystäväänsä; miten ihanaa oli rankan työpäivän jälkeen mennä luokseen ja saada vastapalvelusta odottamatta jalkahieronta. Tai miten mielellään mies pesi ystäväni paksuja, pitkiä hiuksia kylpyammeessaan. Miten miehen jokaisesta ilmeestä ja eleestä huokui täydellinen palvonta ystävääni kohtaan; oli kuulemma tunne jonka oli jo unohtanut, teki mielettömän hyvää taas tuntea olevansa rakastettu, jopa palvottu.

Ystäväni näytti minulle hieman punastellen muutaman valokuvan. Ensimmäinen oli ns. selfie; ystäväni ja mies molemmat onnesta ymmyrkäisinä keväänvihreällä nurmimatolla makoillen, hymyillen niin typerästi kuin vain vastarakastuneet voivat. Ystävän hiuksissa keimailleen kukkasen oli mies poiminut ja tarkasti paikoilleen asetellut.

Seuraava kuva oli ystäväni rinnasta. Sitä komisti nyrkinkokoinen purppuranpunainen, lähes musta, mustelma.

Kolmannessa kuvassa ystäväni makasi vatsallaan alasti. Takamuksen yläosasta tarkasti polvitaipeisiin asti kirkuvanpunaisia, symmetrisiä juomuja, verelle asti puhjenneita tarkkaan positioituja viiruja. Kymmeniä, ellei jopa satoja. Välissä terveestä ihosta vain aavistus.

Älysin saman tien pari asiaa: ensinnäkään minulla ei luultavasti ollut mitään kokemuksia oikeasta, aidosta BDSM:stä.

Toisekseen – järkytyin kuvista; niitten graafisuudesta, fyysisestä väkivallasta kielivistä merkeistä, joita olin itse nähnyt ja kokenut täysin toisenlaisessa kontekstissa. Ja kolmanneksi: tajusin, etten saa näyttää järkytystäni, sillä se olisi loukannut ystävääni, tavallaan jopa pettänyt hänen luottamuksensa minuun.

Ystäväni kertoi, että oli piiskaussession aikana saanut elämänsä järisyttävimmän orgasmin. Tämä oli saavutettu ilman minkäänlaista genitaalikontaktia; ystäväni oli vain maannut miesystävänsä polvien päällä poikittain (kuten joskus jura-aikaan pieniä lapsia kuritettiin) ja ottanut raippaa.

Ystäväni kutsui näitä jälkiä “muistoiksi rakkaudestaan”, ja kertoi että kantaa niitä ylpeinä. Kun kysyin, eivätkö jäljet tee kipeää, ystäväni kertoi nauraen että totta kai tekevät. Mutta että se joskus jälkeenpäin jopa päiviä kestävä kipu saa hymyn kasvoille, vie takaisin siihen hekuman hetkeen. Että se kipu tekee onnelliseksi.

Minä halasin ystävääni hymyillen, kerroin olevani oikeasti onnellinen hänen puolestaan; että hän oli löytänyt elämänsä rakkauden ja sen oman juttunsa. Ja todellakin tarkoitin sitä koko sydämestäni.

Jälkeenpäin mietin, että ehkä minä olen ihan samanlainen masokisti kuin hänkin. Että ehkä me emme olekaan kovin erilaisia ihmisinä, naisina, rakastuneina. Minun mustelmani vain eivät tule olemaan fyysisesti näkyvissä, niitä ei voi taltioida kuviksi.

Muistoja rakkaudesta ne tulevat silti olemaan. 

Kommentit (9)
  1. Katoin joskus elokuvan nymphomaniac ja olin kyllä järkyttyny pitkään ja hartaasti.

  2. Jäin miettimään ja ihmettelemään tuossa tarinassa kahta seikkaa: ettäkö ihmiset oikeasti kesken seksin, (sillä sitähän tuo väkivalta heille on), kaivavat kameran esiin kuvatakeen ”aktia” ja vielä näyttävät kuvia ulkopuolisille? Itsellä ei moinen koskaan seksin tiimellyksessä tule mieleenkään, mutta ehkä siitäkin sitten saa kucksejä,,,

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *