Taivas pudottelee viimeisiä lumiaan, mitä tiuhempaan tahtiin sen parempi. Uskon nimittäin – kerettiläisesti – että jokaiselle talvelle on etukäteen varattuna tietty lumimäärä, ja sen on laskeuduttava maan pinnalle ennen kuin kevät voi tulla.

Sovittelen uutta, kesänsinistä huivia kaulaani. Kyllä kyllä kyllä! Keltainen pilottijakku olisi vielä yltiöpäisyyttä. Ripustan sen kaappiin odottamaan.

Lumisateisen maiseman raoista näkyy häivähdys aurinkoa, vaikka se ei olekaan mahdollista. Mutta erään tunnetun elokuvaohjaajan sanoin:

”En voi kiistää heidän kokemuksiaan”.

Jos minä koen auringon vilkuttavan itselleni ujosti pilvimassan takaa, niin sitten minä koen.

Avaan Facebookin ja sieltä se lävähtää kasvoilleni täydellä voimalla.

Kevät on täällä!

Yksi kavereistani kertoo syövän kadonneen lähes täysin, toinen elokuvasta jossa on mukana, kolmas on pian saavuttanut asettamansa viikottaisen uintikiintiöön, neljäs karistaneensa työtunnit itsestään möyriessään lumessa koirien kanssa…

Sanottakoon Facebookista mitä tahansa, siellä me matkaamme – useimmat pienin askelin – kohti kevättä ja kesää. Minäkin oman kirjoittamiseni, omien opintojeni kanssa, tunnuslauseenani tällä hetkellä katkelma Terhi Rannelan tuoreesta kirjasta Kesyt kaipaavat, villit lentävät:

Että juuri noinhan sitä pitäisi, sukeltaa toiseen suuntaan kuin muut, ryhtyä oman elämänsä virta-akseliksi. Millaisia kirjoja silloin syntyisi?

Tuohon haluaisin vielä lisätä: Uskaltaa sukeltaa toiseen suuntaan kuin itse. Millaisia kirjoja silloin syntyisi?

Kutsuttakoon Facebookia pirun keksinnöksi, joka pakottaa ihmiset jakamaan vain onnellisia asioita, olemaan yhtä suurta solsidania. Itse koen, ettei joku väline ole este surullisten tai pahojenkaan asioiden käsittelylle, ne vain käsitellään enimmäkseen muualla, muilla tavoin.

Annetaan kevään tulla – pienin tai suurin askelin!